"Sinulla on äitisi silmät, vaan Jakobsohnin kasvojen piirteet… Nämä helmet ovat nähneet paljon perheen onnea ja kauniita rauhallisia, loistavia aikoja; mutta ne ovat myöskin paenneet roviota ja muita suvaitsemattoman kristin uskon kauheita kidutuksia."
Hän hengitti raskaasti hiukan aikaa.
"Nyt tahdon kirjoittaa alle," oihkasi hän, oltuansa hetken uuvuksissa ja silmin nähtävästi suuressa tuskassa.
Lääkäri laski paperin vuoteenpeitteelle ja pisti kynän hänen kankeaan käteensä… Tämä viimeinen maallinen teko oli hänelle sanomattoman vaikea; mutta nimi: Klothilda von Sassen, syntynyt Jakobsohn, oli kuitenkin viimein suurilla, jotenkin selvillä kirjaimilla asiakirjan alla, jonka alle tohtorikin muutamilla sanoilla kirjoitti todistajaksi nimensä.
"Älä itke, sydänkäpyseni!" lohdutti sairas minua. "Tule vielä kerran luokseni!"
Minä heittäydyin sanatonna vuoteelle ja suutelin hänen kättänsä. Hän käski minun viedä tervehdyksiä isälleni ja loi sitten suuret silmänsä vakavasti ja paljon sanovasti Ilseen.
"Lapsi ei saa villiytyä täällä yksinäisellä arolla," lausui hän merkitseväisesti.
"Ei, armollinen rouva, siitä minä kyllä pidän huolta!" vakuutti Ilse tapansa mukaan lyhyesti, vaikka hänen huulensa vähän vavahtivat ja silmänsä kyyneltyivät.
Vielä kerran silitti kylmä, voimaton kasi hyväillen päätäni ja sitte lykkäsi mummo lempeästi, mutta niin kiireesti kuin ainakin hätäinen, joka ahneesti tahtoo temmata jokaisen sekunnin, minut pois luotansa ja katseli ikkunaa kankeasti, vaan niin kummallisen tunnokkaasti, kuin olisi sielu tahtonut lentää siitä ijankaikkisuuteen.
"Kristiina, minä annan anteeksi!" huudahti hän vaivaloisesti kaksi kertaa ulos avaruuteen. Silminnähtävästi rauhallisempana laski hän päänsä jälleen tyynylle, loi silmänsä ylöspäin ja alkoi juhlallisen hartaasti ja sammuvalla äänellä: "Kuule, Israel, Herra meidän Jumalamme on ijankaikkinen ja ainoa Jumala!… Kiitetty olkoon hänen nimensä, hänen valtakuntansa ja kirkkautensa —" ääni loppui hiljaiseen huokaukseen; hänen päänsä kallistui hitaasti syrjälle.