"Täytyykö sen siis todellakin tapahtua? Oi Ilse!… Sen täytyy tapahtua, lapseni!… Ja ole nyt hiljaa äläkä tee elämääni raskaaksi! Muistele mummoasi — hänkin tahtoi sitä!"
Sitte ompeli hän kahta vertaa kiireemmin toista hihaa mustaan leninkiini; mutta Heintz pisti sammuneen piippunsa taskuun ja hiipi pois. Illalla näin hänen istuvan suurella hautakummulla; hän piti kädet polvillansa ja katseli lakkaamatta ilmaan… Minä juoksin hänen luoksensa, istahdin hänen viereensä ja silloin valuivat kyyneleet virtanansa, silla Ilsen nähden en tohtinut itkeä. Niin syvää surua ei sininen taivas luultavasti moneen aikaan ollut nähnyt.
Seuraavana päivänä näytti huone erittäin siivoomattomalta. Suuri arkku oli keskellä lattiaa ja Ilse sulloi siihen vaatteita.
"Katso tässä!" lausui hän näyttäen minulle suuren kasan paksuja ruudullisia lakanoita. "Eivätkö ne ole oivallisin?… Ne vasta vahvoja ovatkin!… Minä en milloinkaan kärsinyt niitä hämähäkin verkkoja, joita mummosi aina käytti."
Hän lykkäsi ylenkatseellisesti sivulle kimpun erittäin hienoja, pitsillä koristettuja lakanoita. "Uudet lakanat saat mukaasi; minä olen vähitellen hankkinut ne Dierkhofiin tultuamme — pidä niitä hyvästi!"
Kokonainen rykmentti paksuja, karkeita villasukkia marssi sitten arkkuun ottaen siitä sangen suuren tilan. Ilse oli monta vuotta koonnut niitä minulle melkoisen varaston, ja semmoisina minun nyt piti "komeilla" ulkona maailmassa… Sitte solmittiin äärettömän suuria, pehmeitä höyhenpolstaria pakaksi ja ommeltiin säkkivaatteesen — sepä vaan oli koko jättiläisläjä!
Kaikki nämät valmistukset saattoivat minut äärettömän alakuloiseksi, ja kuitenkin oli hetkiä, jolloin minun nuori sieluni äkkiä ikäänkuin paisui, jolloin joku iloinen aavistus, joku suloinen toive sitä ihastutti; mutta se syntyi ja kuoli nopeasti kuin salama, ja — kummallinen ajatuksenjakso — minun silmäni vilkasi joka kerta ujosti ja tarkastellen kenkiini. Ne olivat jo hyvin venyneet ja sallivat jalkani liikkua niissä mitä vapaimmalla tavalla. Minä poljin jalkaani niin kovin kuin suinkin voin ja koetin rauhoittaa levotonta sydäntäni vastustamattomalla totuudella, ett'eivät naulanpäät enää likimainkaan kalisseet niin kovin kuin neljä viikkoa sitten. Mutta se ei aina auttanut, ja niinmuodoin rohkasin kerran hädässäni mieleni ujoon rukoukseen, että Ilse matkalla ostaisi minulle uudet kengät. Vaan siinä vasta jouduin pulaan. Hän veti toisen kengän jalastani ja piti sitä päivän valossa.
"Täänkaltaisia saumoja ja anturoita saa etsiä!" lausui hän. "Näissä kengissä voit sinä vielä kahden vuoden perästä tanssia!… Sinä et tarvitse uusia!"
Siihen se asia päättyi.
Ja viimein koitti aamu, jolloin minun täytyi lähteä rakastetusta Dierkhofistani… Varhain aamulla, ennen kello neljää, juoksin minä kosteisen aron yli, ojennetuin käsin jätin hyvästi lukemattomilla kukilla koristetuille kanervikoille ja sumuiselle suolle ja pudistin ikävissäni vanhaa honkaa niin kovin, että viimeiset edellisen talven kuivat neulaset karisivat liehuviin hiuksiini… Spits oli tullut minun kanssani ja iloitsi kuin narri — hänestä olivat kaikki minun innostuneet liikuntoni ainoastaan liekkiä. Minä sidoin kirjavan seppeleen ja laskin sen Mieken sarviin, hän vaan katsahti ylös ollen unisena liian laiska edes heikolla ammunnalla kiittämään minua tahi sanomaan minulle jäähyväisiä.