Sitten puki Ilse uuden, mustan leningin päälleni ja solmisi leveän, lumivalkoisen, rypytetyn kauluksen mummon liinavarastosta kaulaani — minun ruskea pääni makasi siinä juuri kuin pudonnut pähkinä pienen lumikinoksen päällä. Sen yli levisi suunnattoman suuri ruskea olkihattu, johon Ilse oli pannut mustan nauhan. Luultavasti olin kummallisen näköinen matkustaja, suurihattuisten sienten kaltainen, jotka minusta olivat niin naurettavia.
Kahvin jälkeen, jonka minä itkien join, toi Ilse laatikon ja otti siitä juhlallisesti sinertävän silkkihatun.
"Tämä oli minun kirkkohattuni Hannoverissa," lausui hän astuen peilin eteen ja pani kummallisen silkkirakennuksen päähänsä. "Kaupungissa ei voi käydä hatutta — muoti on semmoinen!" —
Minä katselin häntä ujosti. "Muoti" sanaa en minä tietysti käsittänyt. Minä en aavistanut, että aron toisella puolella vallitsi voima, jonka alaiseksi ihminen usein vastustamatta vaipuu ja joka muodostaa hänen ulkonaisen näkönsä kaikkien oikkujensa mukaan. Sentähden ei minun kunnioitukseni tuota eriskummallista rakennusta kohtaan ensinkään vähentynyt; mutta se oli kaksikymmenvuotisessa levossaan laatikossa silminnähtävästi kauhtunut. Ilse ei näkynyt sitä huomaavan. Hän järesti kauhtuneet orvokit kähäräisten, kultaisten hiustensa yli, heitti solmiamattomat nauhat niskaan, puki mustan villaviitan yllensä ja oli valmis lähtemään.
Heintz ynnä renki lähimmäisestä kylästä veivät matkakalumme. Lempeästi, vaan vakavasti lykkäsi Ilse minut ovesta, jonka kynnyksellä jalkani viivähtivät ikään kuin siihen kiintyneinä. Minä kuulin avaimen vääntyvän ympäri, sitte peljätti Ilse pois ankat ja kanat, jotka tahtoivat meitä seurata; ne kaakottivat kaikki ja ometasta kuului Mieke ammuvan… Porttikin suljettiin takanani ja niin läksin minä paratiisistani samaa tietä kuin neiti Streitkin oli käynyt…
Minä en muista, kuinka erosin Heintzistä. Koko sitä päivänpaisteista eroaamua peittää vieläkin kyyneleinen varjo. Minä muistan ainoastaan, että kiersin molemmat käsivarteni tämän hyvän, itkevän vanhuksen ympäri ja että kätkin kasvoni, vaikka hattuni oli niin suuri, syvälle hänen vanhaan nuttuunsa, ja että hän, uteliaitten kyläläisten ympäröimänä, otti siniruutuisen nenäliinan taskustaan ja piti sitä silmiensä edessä, kun minä kylässä astuin vaunuihin, jotka veivät meidät ensimmäiselle rautatien asemalle.
IX.
Puolipäivän aikana saavuimme väsyneinä ja kankeina K:n rautatien asemalle, matkustettuamme puolen edellistä päivää ja koko yön. Vieraat, kaikkialla kohtaavat vaikutukset olivat vähällä uuvuttaa minut. Päivä paistoi suoraan päämme yltä, juurikuin olisi se tahtonut polttaa poroksi niin meidät ja kohisevan junan kuin edessämme olevan kaupungin suuret talorivit.
"Tohtori von Sassenin luo!" sanoi Ilse käskeväisesti kahdelle miehelle, jotka laskivat matkakalumme pienille käsirattaille.
"Emme tunne häntä!" vastasi toinen heistä.