Ilse ilmoitti talon numeron.
"Vai niin, suureen siemenkauppaan — Claudiuksen kauppahuoneesen, hyvä!" lausui mies kunnioittavasti ja kärryt pyörivät pois.
Tukehuttava tomupilvi kohtasi meitä kaupungin ja aseman välillä olevassa huvikujassa, peittäen leveät ruohokentät ja pienet sievät kastanjapuut päittemme yllä tuhkan tapaisella harmaalla kuorella… Siinä tuuli kumminkin heikosti, mutta kaduilla, joita myöten meidän oli kulkeminen, vallitsi lyijynraskas, tukehuttava kuumuus. Siellä täällä aukeni joku kapea katu ja aukea tori levisi yksimuotoisen, kimeltävän levyn kaltaisena, — minun mielestäni olisi kuumenneiden katukivien pitänyt oikein höyrytä ja säkenöidä… Ah, punakukkainen tasanko kotona virkistävine aroilmoineen ja vilpoisine humisevine tammineen Dierkhofin ympärillä! "Voi tämä on kauheata kuin kuolema, Ilse!" oihkasin minä, samassa kun hän tarttui käteeni ja veti minut salin vierustalle — vaunut tulivat juuri ratisten kulmassa.
Siihen asti olimme kohdanneet ainoastaan muutamia ihmisiä; puolipäivän kuumuus teki kadut tyhjiksi ja hiljaisiksi. Mutta silloin alkoi kaukaa kuulua rumpujen ja torvien ääniä.
"Vahtiparaati!" lausui Ilse kuunnellen ja tyytyväisesti hymyillen — vanhoja, viidenkolmatta vuotisia muistoja Hannoverista oli luultavasti virinnyt hänessä.
Melu läheni lähenemistään ja äkkiä virtaili ihmisjoukko yht'aikaa kadulle.
"Heih! — katsokaas tuota! Hän on roikkunut sata vuotta vaatekaapissa!" huudahti katupoika seisahtuen Ilsen eteen. Hän pani molemmat nyrkkinsä toinen toisensa yli päänsä päälle, sillä tavalla näyttäen hatun muotoa ja nauroi pilkallisesti. Kaikki huusivat ja nauroivat sekaisin, ajomiehemmekin hymyilivät.
"Katupoikia!" lausui Ilse ylenkatseellisesti ja ojentaen ylpeästi päätänsä, samassa kun me minun suureksi lohdutuksekseni poikkesimme hiljaiselle sivukadulle. "Hannoverissa on kansa kuitenkin sivistyneempi — siellä ei koskaan minulle tämmöistä tapahtunut!"
Joka jäseneni vapisi ja syvä alakuloisuus valtasi minut. — Ilseä — minun pyhimyksenä kunnioitettua Ilseäni pilkattu!… Minä nostin hänen kätensä lohduttaen ja hyväillen poskelleni ja laahasin kuumia, väsyneitä jalkojani koneentapaisesti eteenpäin.
Vahtiparaadin melske väheni vähitellen ja viimein seisahtuivat vetomiehemme syrjäiselle, vaan suurilla komeilla rakennuksilla ympäröidylle kadulle… Me seisoimme kolkon kivimuurin edessä. Ylikerroksen kaikissa ikkunoissa oli rautaristikot ja korkealla olevalle ovelle vei kauniilla rautaisilla käsipuilla koristetut portaat. Vanha rakennus, jonka leveä rintapuoli oli pohjoiseen päin, näytti sangen mahtavalta; mutta minua kauhistuttivat rautaristikot, mustat muurit, joihin ei päiväpaiste ulettunut; ja runsaasti veistoksilla koristetut, raskaat ovet tavattoman suurine, kiiltävine vaskikolkuttimineen katselivat minua synkkänä peloittavana arvoituksena.