"Oletteko vielä suutuksissanne minuun, prinsessa?" kysyi hän puoliääneen.
Minä pudistin päätäni — kummallista, että joku puoleksi kuiskattu sana voi saattaa minut vapisemaan aina sydämeni pohjaan asti… Karolinenlust näkyi äkkiä edessämme!… Minua ei ensinkään olisi kummastuttanut, jos haltiattarien kuningatar olisi nyykäyttänyt minulle päätään korkeista ikkunoista ja kutsunut minua järestämään vuodettansa ja lakasemaan huonettansa… Minä olin kuin lumottu, eikä edessämme oleva rakennus ensinkään ollut semmoinen, että se olisi voinut herättää minut siitä tilasta… Mitäpä minä siihen aikaan tiesin renessansi- tahi rokoko-rakennustavasta! Lumoavaa näköä ei ankarien rakennussääntöjen tieto siis voinut vähentää. Minä näin ilmaan kohoavan ainoastaan kauniita viivoja, niin hienoja ja pehmeitä, kuin olisivat ne olleet vahasta eikä kivestä. Minä näin pylväitä, patsaita ja reunuksia, ihastuttavan kauniisti yhdistettyinä tuhlaavaisen monilla kukka- ja hedelmäköynnöksillä, sekä niiden välissä ikkunoitten kiiltävät, isot peililevyt — kauniin, pienen rokoko-linnan, niin koristettuna kuin viime vuosisadan rakennustapa vaan voi matkaan saada. Se kuvastui hopeankirkkaasen veteen, joka reikäisen kiviseinän ympäröimänä virtaili sen jalkojen juuressa. Pieni lammikko ynnä viuhkantapaiset valkoisilla kivillä ja kankeilla kuusilla koristetut ruohokentät täyttivät jotenkin ahtaan leveän tien ympäröimän tilan; mutta sen toisella puolella levisivät taasen puitten synkät varjot. Kuin helmi viheriäisissä aalloissa oli se pieni linna kätkettynä keskellä metsää, joka kohosi korkealle sen takaa. Melkein jalkojemme yli pakeni arka hopeafasaani pensastoon ja siimeksessä pylväskäytävän edessä käveli riikinkukko, komea, loistava pursto levitettynä, samalla kun tuhanharmaa kurki seisoi toisella jalallaan lammikon rannalla, pitäen paljasta punaista päätänsä miettiväisesti alhaalla — se tuli arvokkaasti meidän luoksemme, rupesi tanssimaan, kumartaen mitä naurettavimmalla tavalla, juuri kuin olisi se linnan juhlallisuuksien ohjaaja — ihme toisensa perästä minun kokemattomissa silmissäni!
Kantajat laskivat takkansa alikerroksen avonaiseen etehiseen, he saivat kantopalkkansa, ja sitte astuimme me ylös. Ensimmäisessä kerroksessa kuljimme monen oven ohitse, jotka, kummallista kyllä, olivat varustetut suurilla, ympyräisillä, pölyisillä oikeuden sineteillä — leveitä valkoisia paperi-kaistaleita oli rakojen päällä, muistuttaen äänettömyyttä vaativasta, huulille lasketusta sormesta.
Vasta kolmannessa kerroksessa seisahduimme. Nuori herra avasi oven ja me astuimme sisälle, samalla kun hän ystävällisesti kumartaen peräytyi ja äänettä sulki oven meidän jälkeemme. Kauhea tuska ja pelko valloittivat minut äkkiä. Minä olin kotona Dierkhofissa sangen oikein tuntenut, ett'ei isäni minusta huolinut, että minä olin hänelle rasituksena, jonka hän mielellään olisi ijäksi päiväksi jättänyt arolle; kummastuksesta, jonka täällä kaikkialla herätin, tulin selville siitä, ett'ei hän ollut ainoallakaan sanalla puhunut minusta… Ja nyt olin kuitenkin tunkeutunut hänen huoneisiinsa ja katselin arasti sitä maailmaa, missä hän eli ja oleskeli… Kuinka vieraalta ja käsittämättömältä se kaikki näytti! Seinät suuressa salissa, johon olimme tulleet, olivat lattiasta kattoon asti kirjojen peitossa; "peitetyt niin monilla kirjoilla kuin kanervan kukkia oli arolla," arvelin minä. Siinä oli tilaa ainoastaan neljälle viheriäisillä villavarjostimilla peitetylle ikkunalle ja kahdelle ovelle. Vasen ovi oli selki selällään — siitä pääsi toiseen suureen huoneesen, niihin valo tuli ylhäältäpäin. Korkeasta, avarasta kupulaesta valasi kimeltävä päivän paiste valkoista veistokuvaa: nuijaa kantavaa, uhkaavan näköistä olentoa ja vielä muitakin ihanien, hienopukuisten naisten kuvia. Kirjaston ikkunan luona kirjoituspöydän edessä istui herra kirjoittamassa. Hän ei huomannut meidän tuloamme, sillä kun epäileväisesti seisahduimme hetkeksi kynnykselle, kuulimme kynän lakkaamatta vaan rapisevan — se oikein vaivasi hermojani… En tiedä, oliko siihen syynä huoneen tavattomuus tahi ahdistava tunne — isäni pelkääminen — samapa se, Ilse, aina vireä, päättäväinen Ilse epäili silmänräpäyksen, mutta otti sitte minua vakavasti kädestä ja vei minut ikkunan luo.
"Hyvää päivää, herra tohtori, tässä olemme nyt!" lausui hän. Minusta kuului hänen heleä, hieman vapiseva äänensä ukkosen jyrinältä hiljaisia seiniä vastaan.
Isäni säpsähti paperiensa keskellä ja katseli meitä; sitten kavahti hän pystyyn kuin sähkön vaikutuksesta.
"Ilse!" huudahti hän silminnähtävästi kauhistuneena.
"Niin Ilse, herra tohtori!" vastasi Ilse tyvenesti. "Ja tässä on Leonore, ainoa lapsenne, joka ei neljääntoista vuoteen ole nähnyt isäänsä… Se on pitkä aika, herra tohtori, eikä olisi kummaa, jos ette enää tuntisikaan toisianne."
Isäni oli ääneti ja pyyhki monta kertaa otsaansa, ikäänkuin olisi hänen ollut vaikea saada ajatuksiansa selville ja käsittää läsnäoloamme. Keveästi lykkäsi hän hattuni taaksepäin ja katseli minua silmiin. Minä ajattelin itsekseni hieman peläten, että laihempia ja kuihtuneempia kasvoja kuin isäni tuskin oli olemassa; mutta hänellä oli mummon kauniit silmät.
"Vai niin, oletko sinä siis Leonore?" lausui hän hyvin lempeästi ja suuteli minua otsalle. "Hän on pieni vartaloltaan, Ilse, vaimovainajatanikin pienempi, luulen." Hän huokasi. "Kuinka vanha lapsi on?"