"Seitsemäntoista — mitä? Seitsemäntoista vuotta… Mutta sehän ei ole totta … tuommoinen pikku lapsi kuin olet! Se ei ole totta!" —
Hän korotti ikäänkuin vastustaen molemmat kätensä.
Semmoinen uskomattomuus suututti minua. Mutta vanha ystäväni, joka aina kahdenkymmenen vuoden ikään asti oli kasvanut kilpaa taivasta kohti pyrkivän hongan kanssa, ei kuitenkaan ollut ihan väärässä. Ja kolmen vuodenajan olivat korvani ulottuneet juuri niin korkealle, että kuulin Heintzin vahvan sydämen sykkivän, enkä minä sen perästä ollut hituakaan kasvanut. Minä olin pieni olento ja siksi jäin; lapsen jaloilla täytyi minun vaeltaa elämän läpi ja se seikka riisti minulta, Heintzin käsityksen mukaan, luonnollisista ihmisistä kaiken oikeuden vanhentuakin vuosi vuodelta.
Kuitenkin toruin minä häntä ankarasti; mutta sillä kertaa pääsi hän asiasta taiturin tavalla — hän muutti puheen-ainetta. Vastauksen sijasta osoitti hän peukalollaan olkapäänsä taakse ja sanoi hymyillen: "Tuollapa he vasta syntymäpäivääsi viettävät. He kaivavat ylös vanhan kuninkaan". Yhdellä hyppäyksellä seisoin minä pensaitten toisella puolella. 7 Minun täytyi molemmin kasin varjota silmiäni, niin häikäisevästi purppuranpunainen oli iltarusko. Tuolta kaukaa etäisen metsärinteen takaa kohosi se keihääntapaisesti ohkaisten pilvien läpi — siellä ratsastivat muinaisuuden jättiläiset suuren aron yli ja koskivat taivasta kiiltävillä keihäillänsä.
Kanerva ei vielä kukoistanut — tummanviheriä kasvipeite oli edessämme sileänä kuin pöytä; ainoastaan viidestä unikosta kohosi tämä tasainen tanner ja kussakin niissä oli kukkula, yksi suurempi ja neljä pienempää. Kansan tarun mukaan peittivät ne kuolleen ihmissuvun jättiläisruumiita, joitten askeleista maa muinoin tärisi ja jotka voimakkaalla kädellä heittelivät kivilohkareita yhtä helposti kuin me pieniä piikiviä. Suuren kukkulan huipulla kasvoi orapihlajoita ja ginfterkasvit koristivat sivuja keltaisilla kukillaan. Lieneekö lintu kulettanut siemenen, tahi oliko ihmiskäsi istuttanut sinne yksinäisen vanhan hongan, siinä se vaan kasvoi kukkulan kyljessä, harvaoksaisena, tuulen tuudittamana ja pääsemättä talven lumitaakan tähden kohoamaan ylöspäin; mutta kuitenkin seisoi se siinä ylpeänä, vaikka se kyllä, yksin kun oli suojattoman avaran aron keskellä, saikin jokaisessa myrskyssä taistella henkensä puolesta.
"Tässä on vanha kuningas haudattuna, sillä siinä kasvaa puu ja siinä kasvaa keltaisia ruusujakin — toisilla kukkuloilla ei niitä ole", sanoin minä lapsuudessani Heintzille istuessamme kukkulalla. Ja tiesinhän minä mahtavan kuninkaallisen kultakruunuisen pään olevan juuri sillä kohdin, missä honka kasvoi ja tuuhean parran ulottuvan pitkälle ruumista peittävän purppurapeitteen yli. Syvä yksinäisyys vallitsi kuolleen salaisuuden ympärillä; mutta metsän lintuset, jotka levähtivät hongan latvassa, aron yli tanssivaiset, sinertävät perhoset sekä hyrisevät mehiläiset ja minä, me tunsimme sen. Hiljaa hengittäen, kädet pääni alla, makasin minä pensaitten välissä katsellen miten muurahaiset matelivat pieniin koloihin maahan ja miten he niistä palasivat päivän valoon. Ne tiesivät vielä enemmän kuin me muut. Ne olivat nähneet kummun kaiken sisällisen loisteen, olivat kentiesi juoksennelleet purppurapeitteellekin. Minä kadehdin heitä ja halusin hartaasti saada kerran nähdä ne salaiset ihmeet.
Aina siihen hetkeen asti oli suuri hautakumpu ollut minun puutarhani, metsäni ja kieltämätön omaisuuteni. Dierkhof, kotini, oli ypöyksin arolla. Tie, joka yhdisti kotini ulkonaisen mailman kanssa, kulki, metsästä tullen, kaukaa hautakumpujen sivutse, eikä sielläkään usein näkynyt ihmisiä. Niinpä ei muistaakseni ollutkaan ihmisjalka milloinkaan astunut hautakumpujen alalle… Nyt seisoi siinä äkki-arvaamatta joukko vieraita ihmisiä; he kiskoivat irti suuria palasia maasta; minä näin nostetun kuokan; pienenä mustana viivana näkyi se punoittavaa taivaanrantaa vastaan, ja joka kerta kun se iskettiin maahan, tuntui minusta, kuin hakkaisivat nuot vieraat jonkun rakastetun olennon eläviä jäseniä.
Ihan miettimättä aloin minä juosta sinnepäin. Minun oli hautaa sanomattoman sääli, mutta ääretön uteliaisuus saada nähdä, mitä sieltä tulisi ilmi, valtasi minut myöskin. Spits juoksi haukkuen rinnallani, ja kun minä hengästyneenä pääsin perille, saapui Heintzkin sinne seitsenpeninkulmaisilla askeleillaan.
Silloin vasta valtasi minut kainous, tuo lapsimainen ujous, jota vieraat kasvot minussa aina vaikuttivat. Minä vetäydyin taaksepäin ja tartuin hämilläni Heintzin takin liepeesen. Siitä oli minulla kumminkin vähän tukea ja turvaa.