"Kivi on silitetty", lausui hän sitä keveästi koitellen kädellään.
"Niinpä toisetkin ovat!" kuului ääni kukkulan sisällä; "ah, mikä jättiläisen suuri kattokivi meidän päällämme on! Oikein komea lohkare!"
Nuori herra näkyi jälleen aukosta. Hänen täytyi kumartua syvään ja siinä putosi häneltä hattu päästä. Siihen hetkeen asti olin minä nähnyt vaan muutamia miehiä; paitsi Heintzia ja vanhaa pappia lähimmäisestä, noin kahden tunnin matkan päässä olevasta kylästä sekä muutamia rotevia harvapuheisia maanviljelijöitä, oli ainoastaan silloin tällöin likainen luudansitoja-poika ilmautunut tielleni. Minulla ei siis ennen ollut tilaisuutta nähdä kaunista miestä. Mutta kotona Dierkhof'issa löytyi Kaarle Suuren kuva; sitä täytyi minun ehdottomasti muistutella, nähdessäni tuon peittämättömän otsan ilmestyvän mustasta aukosta. Leveänä, puhtaana valkoisena kilpenä kiilsi se kastanjan-karvaisten kähäräin alta, jotka nuorukainen pontevalla pään nyykäyksellä heitti taapäin.
Nuorella miehellä oli keltaisen harmaa saviastia kädessä.
"Olkaa varovainen, herra Claudius!" varoitti lasisilmäinen herra, joka häntä seurasi, itse kantaen vasemmassa kädessään muutamia kummallisia esineitä. "Ensin ovat nämät tomuastiat sangen heikot, mutta ne kovettuvat pikaisesti ilmas…"
Enempää ei hän ennättänyt. Astia särkyi samassa kuin se laskettiin kivelle. Tuhkaa pölähti ylös ja puoleksi palaneita ihmisluita vieriskeli kaikkialle.
Lasisilmäiseltä pääsi silloin surkuteltava huudahdus. Hän otti varovaisesti sirpaleen peukalon ja etusormen väliin, lykkäsi silmälasit otsalle ja tarkasteli astiankappaleen reunaa taittuneesta paikasta.
"Joutavia, vahinko ei ole suuri, herra professori", lausui nuori mies, "Onhan niitä kumminkin kuusi tuolla sisällä ja kaikki ovat niin toisensa kaltaisia kuin munat."
Professori irvisti juuri kuin olisi niellyt etikkaa.
"Hm, tuopa kuuluu aivan ymmärtämättömältä", lausui hän terävästi.