Toinen nauroi, ja ihmeellisen kaunis se nauru olikin, hilpeä ja uhkamielinen, mutta kuitenkin viehättävästi hillitty. Paitsi sitä katui hän heti iloansa ja muuttui vakavaksi jälleen.
"Niin, olenkinhan minä vaan ymmärtämätön muinaistieteen harrastaja, vaikka kyllä innokaskin", puolustihe hän. "Käyttäkää sentähden armoa oikeuden asemasta ja suokaa anteeksi, jos alottelija väliin unhottaakin taiteen ankarat vaatimukset ja ajaa väärälle tielle… Minä tahdoin oikeastaan saada selvää näitten hautakumpujen sisäpuolisesta rakennuksesta ja — ah kuinka kaunista!" keskeytti hän äkkiä puheensa ja tarttui erääsen niistä pienistä kummallisista kaluista, jotka professori sillä välin oli laskenut kivelle.
Oppinut herra ei silminnähtävästi kuunnellut sanaakaan nuoren miehen puolustuksista. Vaipuneena syviin, voisi melkein sanoa, tuskallisiin mietteisin, piti hän tutkistellen pientä esinettä milloin päivää kohti, milloin liki silmiänsä.
"Hm, niin! Jonkunlaisia hopeateoksia."
"Niin oikein!" mumisi hän itsekseen.
"Hopeatako, muinais-germanilaisessa hautakummussa, herra professori?" kysyi nuori mies vähän pilkallisesti. "Katsokaa tätä vaskikalua!" Hän oli ottanut jonkunlaisen tikarin tahi veitsen käteensä ja nosti ja laski asetta ikäänkuin olisi hän syössyt sitä jotakin vasten ja punnitsi sitä sitte sormillansa.
"Germanilaiselle kouralle ei tämä sievä pikku kalu todellakaan olisi ollut kylliksi vahva, se olisi heti musertunut… Ja yhtä vähän on germanilainen käsi valmistanut tuon heikon hopeakalun, joka teillä on kädessä, herra professori… Ja tohtori von Sassen on kun onkin oikeassa, väittäessänsä, että nämät kummut ovat foiniikkialaisten päällikköjen hautoja."
Tohtori von Sassen! Mikä tunne valloittikaan minut kuullessani sen nimen! Eikö puhuja sormillaan osoittanut minua? Ja eikö kaikki luonut silmiänsä minuun, pieneen hämmästyneesen tyttöraukkaan?… Kaikki nuo silmät! Olisin tahtonut voida kätkeytyä maanpovehen!… Ah! mikä hupsu minä olin! Ei minua huomattu enempää kuin ennenkään. Rupesin jälleen hengittämään, mutta voi minua! En ollut muistanut Heintziä. Tuossa seisoi hän, nyykäytti minulle päätään erittäin viekkaan näköisenä ja huusi kumartuen korvaani: "Ha ha, prinsessani! Herrat puhuvat…"
"Vaiti, Heintz!" ärjäsin minä — ensi kerran elämässäni poljin vihastuneena jalkaani maahan.
Hän katseli minua tuokion aikaa ikäänkuin säikähtyneenä ja kääntyi sitten arasti toisanne päin. Mutta työntekijät tarkastelivat meitä; he huomasivat nyt vasta, ett'ei heidän takanansa ollut orjantappura-pensasta, tahi jotakin semmoista, vaan pieni pelkäävä tyttö. He katselivat minua lakkaamatta uteliaasti ja iloisesti; minä olisin mieluisimmin juossut pois, vaan siinä oli jotakin selittämätöntä, mikä vastustamattomasti pidätti minut siellä ja minulla oli silloin luja usko, että se "jotakin" oli vaan haluni saada kuulla puhuttavan äsken mainitun nimen omistajasta.