Sitä paitsi rauhoitti minua se seikka, ett'eivät vieraat herrat olleet kuulleet Heintzin muistutusta. Sanat "foiniikkialaisten päälliköt" olivat säkenien tavoin sytyttäneet professorin sielun ilmi tuleen. Sen mielipiteen silmin nähtävänä vastustajana puolusti hän omaa mielipidettänsä innokkailla ja kiivailla sanoilla, joita nuori mies kuunteli velvollisella huomiolla.
Ruskeahattuinen herra sitä vastoin ei ottanut osaa siihen tieteelliseen keskusteluun. Vakavin askelin käveli hän edes-takaisin. Hän kurkisti kauan alas avattuun hautaan, nousi sitten kukkulalle ja katseli laveata aroa.
Sillä välin oli hehkuva iltarusko aivan vaalennut ja muuttui taivaan rannassa tumman sinertävän väriseksi. Ainoastaan pitkä, ohut pilvihattara, joka uhkaavan käsivarren kaltaisena kohosi häväistyn hautakummun yli, oli vielä vähän punertava. Muuttuvaisen näön katoava loisto loppui ja sitten oli taas tumman sininen taivas vakavannäköinen yllämme. Sitte alkoi näkyä vaalea kuukin, joka siihen saakka oli piileskellyt ikäänkuin iltaruskon peittämänä ja levittää hopeista hohtoansa.
Hautakummun päällä seisova herra katsoi kelloansa. "Jo on aika palata!" huusi hän toisille. "Meiltä menee vähintään tunti aikaa palatessamme vaunujemme luo."
"Niin, setä, paha kyllä runsaastikin tunti!" vastasi nuori mies. "Minä soisin että tämä kirottu aro jo olisi takanamme", lausui hän, katsellen sieviin jalkimiin puetuita jalkojaan, nulomielisesti professorille, joka äkkiä oli lopettanut puheensa painavalla: "Niin, saammehan nähdä". — "Täytyykö meidän todellakin palata tätä ilkeän huonoa tietä?" lisäsi nuori mies.
"Minä en tiedä parempaa", vastasi oppinut mies olkapäitään kohottaen.
Nuori mies katseli otsa synkkänä, laveata aroa.
"Hiljaisella kankahalla kesäpäivä paistaa",
lausui hän ivallisella innostuksella. "Minä en ymmärrä, kuinka voi kirjoittaa runoja arosta. Johan tuo nimikin saattaa, tullessansa huulieni yli, kaiken runollisuuteni jäätymään. — Miellyttääkö teitä todellakin tämä hirveä erämaa, herra professori? Minä rukoilen teitä, näyttäkää minulle toki jotakin muuta kuin aroa ja taasen aroa, tuota kauheaa ruskeaa haamua! Kuuletteko ainoatakaan linnun liverrystä? Ja missä piileskelee se inhimillinen elämä ja liike, jota täällä kuitenkin sanotaan löytyvän. Piileekö se maan alla? Minä en voi sitä auttaa: teidän aronne on Jumalan hylkäämä lapsi, puettu ruskeaan vaippaan!"
Professori ei vastannut sanaakaan. Hän vaan lykkäsi nuoren miehen muutamia askeleita syrjään, missä kukkula oli korkein, tarttui hänen olkapäähänsä ja käänsi hänet eteläänpäin.