Sieltä näkyi Dierkhof. Sen paksu raskas katto kohosi komeasti neljän suuren tammen väliltä. Mahtavat savukiehkurat tuprusivat oksien välitse, muistuttaen kiehuvista lihapadoista hyvin varustetussa pesässä, ja hajosivat korkealle lämpimään ilta-ilmaan mustan kirjavan haikaran ylitse, joka alastomilla säärillään seisoi pesässänsä ja miettiväisesti piti punaista nokkaansa rintansa yli. Oli vielä kylliksi valoisa nähdäksemme huolellisesti hoidetun nurmen tumman viheriäisyyden ja heikon valon puutarhan aidan takaa, ikäänkuin olisi loistavan iltaruskon heijastus viipynyt siellä — Ilsen lempikukista, punaisen kellertävistä sametti-ruusuista se hohto tuli… Ja tuollapa Miekekin tuli kylläksi ravittuna ja kovin ikävystyneen näköisenä yksin kotiinpäin. Se seisahtui silmänräpäykseksi tuhmana ja laiskana vieraanvaraisesti avatun korkean portin eteen, miettien, mennäkö siitä sisälle vai ei. Se muhkea elukka teki tämän maalaisen hyvän-voinnin kuvan täydelliseksi.
"Onko tuo talo sen näköinen, että siinä asuisi tyhmiä luolalaisia?" kysyi professori hymyillen. "Ja jos palaat kuukauden perästä, jolloin aro on kukoistuksessaan, niin loistaa se purppura-värisenä ja on ihmeen kaunis. Vielä myöhemmin tippuu siitä kultaa, hunajan kultaa — ja, mitä siihen sanotte, 'Jumalan hyljätty lapsi' koristaa itsensä kuninkaallisen prinsessan kaltaiseksi — monessa sen kätketyissä puroissa piilee helmiä!"
"Niin tuhat miljoonaa vesihelmiä, jotka juoksevat mereen", muistutti nuori herra nauraen.
Professori pudisti maltittomasti päätänsä. Yht'äkkiä huomasin sydämellisesti pitäväni hänestä, vaikka hänen kasvonsa olivat kuivettuneet, vaikka hän käytti vieraita sanoja ja hänellä oli ruma helisevä läkkikotelo selässä. Puolustihan hän minun rakasta aroani. Hän oli muutamilla sanoilla lausunut sen kaiken viehättävyyden ja siunauksen. Mutta ilveilijän, pilkallisesti nauravine huulineen, joka sanoillansa polki minun sydäntäni, hänen piti joutua häpeään. En tiedä vieläkään, mistä sain rohkeutta siihen, mutta minä seisoin äkkiarvaamatta hänen edessänsä ja ojensin sanaakaan lausumatta hänelle avatun kourani, missä oli viisi helmeä.
Minusta tuntui kuin olisin seisonut hehkuvien hiilien päällä; minä tunsin kuinka huuleni vapisivat ujoudesta ja tuskasta, ja silmäni olivat luodut maahan. Maailma muuttui silmissäni; kaikki ympäröivät minua. Herra, joka sillä välin oli astunut alas kukkulalta, työmiehet, kaikki tulivat sinne ja vieressäni näin Heintzin jättiläisen kokoiset jalkineet. "No, näettekö herra Claudius, tämä lapsi tahtoo vakuuttaa teitä sanojeni totuudesta. Oivallisesti, tyttöseni!" huudahti professori kummastuneena ja tyytyväisesti hymyillen.
Nuori herra ei lausunut sanaakaan. Kentiesi kummastutti häntä rohkeus, jolla aron, karkeaan paitaan ja lyhyeen villahameesen puettu lapsi tuli hänen eteensä. Hitaasti ja, niinkuin luulin, vastahakoisesti ojensi hän minulle kätensä — mutta nyt vasta pelästyin minä aina sydämeni pohjaan saakka ja häpesin käytöksestäni. Näitten lumivalkoisten pienten sormien rinnalla näytti minun päivettynyt käteni aivan pahoin ruskealta; minä vedin sen ehdottomasti takaisin ja olin melkein pudottaa helmet maahan.
"Ne eivät todellakaan ole vielä lävistetyt!" lausui hän kieritellen kahta niistä kädessänsä.
"Muoto ja väri ovat tosiaan hyvin vaillinaisia — ne ovat harmaita ja säännöttömiä", puollusti professori. "Ne eivät ole suuren arvoisia, vaan ovat kuitenkin miellyttävä ilmaus."
"Minä tahtoisin ne mielelläni omakseni", lausui nuori mies. Tämä kuului kohteliaalta rukoukselta.
"Ottakaa ne", vastasin minä lyhyesti, katsomatta ylös. Luulinhan heidän jokaisesta sanastani kuulevan kuinka pelkuri sydämeni sykki.