"Hän otti varovaisesti toiset helmet kädestäni, ja nyt näin minä edessäni seisovan ruskeahattuisen herran ottavan taskustansa vähän kiiltävän virkatun kapineen.
"Katso, tässä, lapseni!" sanoi hän laskien viisi suurta ympyräistä kiiltävää hopea-palaista käteeni.
Häneen minä katsahdin. Minä huomasin leveän, kasvoja puoleksi peittävän hatunlierin, ja alipuolella suuret siniset silmälasit, jotka tekivät posket kalmankalpeiksi.
"Mitä nämä ovat?" kysyin minä ihastuneena näitten kummallisten esineitten muodosta ja kiillosta, mutta yhä vielä ujostellen.
"Mitäpä ne ovat!" toisti herra kummastuneena. "Etkö tiedä mitä raha on, tyttöseni? Etkö ennen ole nähnyt rahaa?"
"Ei herrani, sitä hän ei ole nähnyt", vastasi Heintz minun edestäni oikein isällisen vakavasti. "Vanha rouva ei kärsi rahaa talossa. Jos hän niitä näkee, heittää hän ne armotta jokeen."
"Kuinka?… Ja kuka on tuo kummallinen 'vanha rouva?'" kysyivät kaikki kolme herraa melkein yhtä aikaa.
"Prinsessan isoäiti, tiedänhän."
Nuori herra nauroi ääneen.
"Tämänkö prinsessan?" kysyi hän minua osoittaen. Minä pudotin hopearahat ruohoon ja pakenin… Paha, ilkeä Heintz!… Mutta minkä tähden olinkaan kertonut hänelle sadun ihmeen kauniista ja arasta herneen päällä makaavasta prinsessasta, ja miksi olin sallinut hänen sen jälkeen kutsua minua "prinsessaksi", syystä että hän uskoi, ett'ei hienompaa ja sievempää olentoa löytyisikään kuin se keveä-jalkainen lapsukainen, joka hänen rinnallansa hyppeli aron yli.