Minä juoksin kotiin päin kuin takaa ajettuna, Nuoren herran pilkkanauru kaikui perässäni ja minulla oli himmeä tunto, ett'ei se enää soisi korvissani, kun vaan olin ehtinyt Dierkhofin suojelevan katon alle.
Portilla seisoi Ilse silminnähtävästi etsien minua, sillä olihan Mieke tullut yksin kotiin. Jo kaukaa kiintyi katseeni hänen vartaloonsa, jonka piirteet selvästi näkyivät hänen takanansa vallitsevaa puolihämärätä vasten… Kuinka minä rakastin tuota vaaleakähäräistä päätä! Se oli yhtä olenkeltainen kuin Heintzin pörröillään oleva tukka ja päälaelta kohosi aina itsepintaiset kähärät ylöspäin. Ilsellä oli samankaltainen terävä nenä kuin hänen veljellänsäkin, ja yhtä terve veri värjäsi hänenkin poskensa kauniin punaisiksi. Mutta silmät, terävät silmät, joita hänen veljensä Heintz niin pelkäsi, ne olivat erilaiset, ja tultuani likemmäksi eivät ne minua miellyttäneet.
"Oletko tullut hulluksi, Lenore!" huusi hän minulle jäykällä tavallansa! Hän oli suutuksissaan, niin suutuksissaan kuin hänen ylen tasainen luonteensa voi tulla — sillä hän kutsui minua nimeltäni ja tämä tapahtui ainoastaan silloin kun hän oli vihainen. Sitten vaikeni hän ja osoitti sormellaan sitä paikkaa missä seisoin. Minä loin silmäni alaspäin ja näin jotakin, joka minullekin oli erittäin onnetonta, nimittäin paljaat jalkani.
"Ah, Ilse, sukat ja kengät ovat vielä joen rannalla", lausuin minä alakuloisesti.
"Ymmärtämättömyyttä! Tuo ne heti tänne!"
Hän kääntyi ja meni takaisin takan luo, joka tosin oli puiden säästämistä varten tehty uuden-aikaisella tavalla, mutta vielä voittoisasti anasti vanhan ali-saksilaisissa taloissa tavallisen paikkansa, nimittäin talon ta'immaisen pään, joka oli likinnä puimaluuvaa ja omettaa. Ilse paistoi par'aikaa silavaa, joka käristen pannussa tuoksui erittäin maukkaalta nenääni, ja pihisevästä perunapadasta nousi suuria vesikuplia.
Illallinen oli melkein valmis ja minun täytyi siis rientää ehtiäkseni takaisin hyvään aikaan. Mutta en olisi millään muotoa enää mennyt suuresta portista. Vaan jos menin ulos toisesta takapuolella olevasta ovesta, niin varjosi minut talo ja voin päästä joelle kukkulan päällä seisovien näkemättä.
III.
Minä menin sille sivuovelle, joka puimaluuvan ja asuinhuoneitten väliltä vei ulos niin sanotulle pihalle. Mutta Ilse esti minut ja ojensi varoittaen etis-sormensa.
"Sinne et voi mennä, siellä seisoo mummo!" lausui hän puoliääneen.