Sydämmeni sykki tuskasta ja sääliväisyydestä, kun näin avonaisesta portista, mitä oli tapahtunut… Pelästynyt hevonen riehui kukkapengermillä. Salaman nopeasti riensi solakka eläin, jonka kiiltävän selän auringon säteet värjäsivät puhtaimman kullan karvaiseksi, suuren kukkakentän yli, harjaansa heiluttaen ja huimasti hirnuen vapauden ilosta, pilkaten kaikkia takaa-ajajiansa. Todellisella riemulla sotkivat sen kaviot avaraa leukoija-kenttää, sitte lensivät ne hävittäväisesti suuren kasvihuoneen lasiruutuja vastaan. Vaahtoisena ja pelästyneenä lasien kilinästä seisoi kultarautio silmän-räpäyksen aikaa ihan hievahtamatta, mutta silmänräpäyksen vaan — nuolen nopeasti kääntyi se jälleen ja syöksi eteenpäin tuhansilla kukilla koristettua ruususäleistöä kohti, joka heti kaatui maahan.
Kaikki puutarhan työväki, sisällä työskentelevät työmiehet, molemmat kirjanpitäjätkin, jotka olivat kuulleet melun konttoriin saakka, ynnä Dagobert ja nauhoilla koristettu tallirenki, juoksentelivat edestakaisin ja jo riensi Charlottekin, joka siihen saakka oli säihkyvin silmin seisonut minun rinnallani, puutarhaan.
Ikäänkuin maasta nousseena ilmestyi äkkiä korkea, voimakas nainen valkoisessa liehuvassa puvussaan keskelle tietä, jota pitkin eläin hurjasti lensi. — Se vavahti tavattomasta näöstä, ja hypähti kuorskuen syrjälle, mutta taitavalla ja nopealla liikunnolla tarttuivat rohkean naisen molemmat voimakkaat kädet lujasti ohjiin ja hän laahasi hevosen jaloissa muutaman askeleen, kunnes pelastajia kaikkialta tuli hänelle avuksi.
"Charlotte, sinä olet uljas nainen!" huudahti Dagobert hengästyneenä, mutta ylpeästi, ja riemuiten sekä pitkittä mutkitta suuteli sisartaan otsalle. Hänen vieressään seisoi nuori kirjanpitäjä kalman kalpeana ja ujona, — hän oli ensimmäisenä rientänyt hänelle avuksi… Minä näin Charlotten luovan katseen nuoreen mieheen ja punastuvan; mutta heti kääntyi hän niin välinpitämättömästi kuin olisi halveksiva "ah, joutavia" kuulunut hänen huuliltansa.
Kaikki ihmettelivät ja kiittivät yksimielisesti hänen voimaansa ja uskaliaisuuttaan; minä olisin mielelläni tahtonut suudella hänen voimakkaita käsiään — ainoastaan herra Claudiuksella, hänellä vaan ei ollut kiittävää sanaa hänelle.
"Kuka avasi puutarhan portit?" kysyi hän ankarasti, astuen väkijoukkoon, joka heti kunnioittavasti vetäytyi syrjään.
"Minun piti viemän uusia kukkia pankkiiri Tresselin luo ja kaksi miestä oli minulla apuna suuria purilaita kantamassa, sentähden täytyi molempien portti-puolikkaitten olla auki", vastasi lempeän näköinen puutarhuri, joka eilen osoitti meille tien. "Luultavasti pelästyi hevonen suuresta oleanteri puusta, jota kannoimme."
Herra Claudius oli ääneti. Hän ei lausunut moittivaa sanaa Dagobertille, joka oli tuottanut vieraan eläimen pihalle, eikä torunut renkiä siitä, ett'ei hän pitänyt parempaa huolta eläimestä. Ei edes puutarhassa tapahtuneesta hävityksestä kuulunut moitetta. Hän katseli tarkasti vaahtoista kultarautiota. Se oli kaunis eläin, mutta siitä, miten se piti päätänsä alhaalla ja sitte äkkiä nosti sitä, voi arvata sen oikkuiseksi ja pahaksi.
Silla välin oli Dagobert hypähtänyt sen selkään ja hevonen lensi ratsumiehineen äkkiä pihalle takaisin… Se oli todellakin kaunis näkö. Lyhyen, innokkaan vastarinnan perästä totteli eläin herransa ja voittajansa pienintä viittausta.
Kuinka mitättömiltä näyttivätkään kaikki muut, silmiinpistävän kaunis Helldorfkin, hevosen selässä istuvan, kastanjanruskea-kähäräisen Tankredin rinnalla!… Ainoastaan ratsumiehen poskiin äkkiä kohoavasta punasta voi huomata, että hevonen vieläkin silloin tällöin salaa teki vastarintaa; ensimainitun jänteä vartalo ei ilmaissut vähintäkään voimanponnistusta.