"Setä", huudahti hän, "suo Darlingille anteeksi pahat tekonsa hänen hyvien avujensa tähden!… Eikö hän ole kaunis? Katsele sitä vaan! Kaunis, jäntevä ruumis, pieni pää hienon kaulan päässä, sievä kuin hento nainen ja kuitenkin uljas kuin sankari… Setä! sen omistaminen tekisi minut niin onnelliseksi!"
"Minua surettaa kovin, Dagobert, sillä minä en osta sitä. Kreivi ratsastakoon itse sillä!" vastasi herra Claudius ystävällisesti, mutta vakavasti ja meni katselemaan puutarhassa tapahtunutta vahinkoa.
Yhdellä ainoalla hyppäyksellä oli Dagobert maassa ja ojensi ohjat pilkallisesti hymyilevälle rengille. "Vie terveisiä herra kreiville ja sano, että minä vielä tulen hänen puheillensa", lausui hän hengähtäen.
Renki ratsasti pois ja ympärillä seisovat hajosivat nopeasti töillensä.
Charlotte tarttui veljensä käsivarteen ja katseli häntä hellästi tummiksi punehtuneihin kasvoihin. Hän veti hänet puutarhaan, johon Ilse ja neiti Fliednerkin jo olivat ehtineet ja nopein askelin astuivat särjettyä kasvihuonetta kohden. Tykkänään unhotettuna kävelin minä sillalle päin menevien veljen ja sisaren jälestä.
"Eikö totta, siinä seisoin taasen kuin kuritettu koulupoika?" mumisi Dagobert kiivaasti hampaitten välistä — hänen äänensä oli puoleksi tukahutettu, ikäänkuin viha ja kiukku olisivat kuristaneet hänen kurkkuansa. "Minua ei mikään kiivastuta niin kovin kuin tuo ulkokullattu tyyneys kaikissa asioissa!… Hän ei ota ratsua kahdesta syystä, ensiksi sentähden, että hevonen hurjuudessansa on menettänyt häneltä muutaman groshenin edestä kukkavihkoja ja siementötteröitä, ja toiseksi sentähden, ett'ei hän poro-porvarillisessa ylpeydessänsä tahdo saada tekemistä ylhäisen myöjän kanssa; ennen antaa hän ensitulevan juutalaisen pettää itseään… Mutta siitä ei tietysti saa kuulla hiiskaustakaan! Hän ei virka sanaakaan eikä ole huomaavinaan vahinkoa, vaan kostaa sen perusteettomalla kiellolla… Ja sitte tuo äkkiarvaamaton hevoistuntijaksi teeskenteleväisyys! Naurettavaa! Hän, joka ei koskaan ole ratsastanut muulla kuin omalla kirjoitustuolillansa; hän teeskentelee muka ymmärtäväisyyttä hevosen arvostelemisessa —"
"Äläpä päätä siinä liian nopeasti!" keskeytti häntä Charlotte. "Minä luulen päinvastoin hänen ennen, enimmiten Parisissa, viettäneen aikansa ylhäisten tapojen mukaan, ei himosta — himoja hänellä ei ole, paitsi työhalua — vaan kentiesi sentähden, että se oli sen ajan tapa, mikäli minä tiedän!" Hän kohotti olkapäitään ja katseli taaksensa ruususäleistöä, jota par'aikaa herra Claudiuksen johdolla taasen nostettiin pystyyn.
"Tuota kylmäkiskoisuuden ja aprikoimisen teräskilpeä vastaan emme me kumpikaan voi mitään!" jatkoi hän osoittaen setäänsä. "Silloin ei ole muuta jälellä kuin purra hampaitansa, laskea kätensä levottomalle sydämellensä ja odottaa, kunnes vapauden päivä meille koittaa."
Hän huomasi minut kääntyessänsä ja ojensi minulle ystävällisesti kätensä minua taluttaaksensa. Dagobert sitä vastoin säikähti minut nähdessänsä; silminnähtävästi oli hänelle sangen vastenmielistä, että olin kuullut hänen puhettansa… Jospa hän vaan olisi taitanut lukea minun sydämessäni! Sormeni pusersivat taskussani olevia pankin seteliä — minä olisin mieluimmin heittänyt ne takaisin ruususäleistön vieressä seisovalle miehelle, kuten arolla taalerit hänen jalkojensa juureen, tuon jäälohkareen eteen, joka teeskennellen hellää ystävällisyyttä ja hyvyyttä, kuitenkin kohteli näitä ihania nuoria hirmuvaltaisesti ja antoi heidän kokea mahtavuuttansa… Eikö heillä siis ollut ketään muuta maailmassa kuin tuo vanha, kovasydäminen setä?… Minä olin, heidän tietämättänsä, heillä innokkaana liittolaisena.
Charlotte käveli hitaasti minun vieressäni ja sanoi tahtovansa ottaa erään kirjan kirjastosta.