Me saavuimme Karolinenlustin edessä olevalle kentälle.
"Tule tänne, Hans, tule!" huusi Charlotte. Kurki, joka nytkin seisoi lammikon rannalla, kiiruhti hänen luoksensa kuin tulinen rakastaja; kaikilta tahoilta riensi riikinkukkoja ja pikkukanoja ja sieltä täältä vilahti fasaanikin, vaan juoksi taasen heti pensastoon piiloon — minun läsnä-oloni pelotti noita arkoja elämiä.
"Katsokaa tätä ansaitsematonta rakkautta kaikkialta!" nauroi Charlotte. "Sen olen todellakin vaivatta saavuttanut! minä en koskaan anna niille mitään enkä hyväile niitä ja kuitenkin seuraavat ne minua askel askeleelta heti kun kuulevat ääneni. Eikö se ole kummallista?"
Minua ei se ensinkään kummastuttanut. Olinhan minä itsekin hyväillyn sylikoiran kaltaisena juossut innostuneena hänen perässänsä. Minä olin vielä aivan kokematon ja ymmärtämätön, voidakseni sovittaa hänen tenhovoimaansa hänen luonteensa eri kohtiin. Kaikissa tapauksissa olivat hänen käytöksensä tavaton lujuus ja voima ynnä vakavalla kimakalla äänellä lausutut sanat se taika-voina, joka pääasiallisesti minuun niin vaikutti ja minut valtasi, että pidin hänet itsensä ja kaikki hänen sanansa totisena evankeliumina. Että hän taitaisi hairahtua ja olla väärässä, ei silmänräpäykseksikään joutunut mieleeni.
"Mihin ovat tuolla asuvat ihmiset lähteneet?" kysyin minä, osoittaen sinetillä suljetuita ovia, astuessamme Karolinenlustin ensimäisen kerroksen ohitse.
Charlotte katseli minua epäileväisesti suurilla silmillään, ikäänkuin en olisi täysijärkinen; sitte purskahti hän nauruun.
"Suljetaanko siis teillä tuolla maalla ovet sinetillä, kun lähdette pois? Onko Ilse rouva kentiesi myöskin sinetittänyt Dierkhofin ovet? Ha, ha, ha! Mihin ovat he lähteneet?… Taivaasen, pienokaiseni!"
Minä pelästyin koreasti. "Ovatko he kuolleet?"
"Eivät he, vaan hän… Naimaton, nuori herra Lothar, Erkki sedän vanhempi veli asui ensimäisessä kerroksessa — hän oli komea upseeri. Saatte nähdä hyvin kauniin öljykuvan, joka riippuu katurakennuksen salissa —"
"Ja onko hän kuollut?"