"Kuollut, lapseni, todellakin peruuttamattomasti kuollut… Hän kuoli halvauksesta, kuten julkinen kuolonsanoma ilmoitti — mutta kaikessa salaisuudessa ampui hän itseänsä otsaan. Maailma yhdistää hänen kuolemansa erääsen herttuaalliseen ruhtinattareen —"
"Onko sen ruhtinattaren nimi Sidonia?" kysyin minä ehdottomasti.
"Kuuleppas vaan, tuolla pienellä aron villilapsella on sukujohteisia tietojakin!… Oliko, täytyy teidän sanoa, sillä Sidonia ruhtinatarkin on jo aikoja sitten kuollut — muutamia päiviä ennen kaunista upseeria… Se aika on jo aikoja sitten kulunut, eikä kenelläkään ole varmoja tietoja, minulla kaikkein vähimmän. Minä tiedän ainoastaan sinettien siinä olevan ja viimeisen asukkaan tahdon mukaan siinä pysyvänkin, kunnes — no, aina maailman loppuun asti — jos Jumala sen sallii!… Mielelläni kurkistaisin sinne — vallan salaa. Mutta onhan siinä kaikki suljettu ja teletty ijäiseksi, ja Erkki setä vartioitsee sinettiä kuin muinoinen satasilmäinen Argos."
Voi taivas, jos tuo jäykkä, ankarakatseinen mies tietäisi vieraan kohta hiipineen sinettien taakse! Minä vapisin — jospa vaan tuo onneton salaisuus ainiaan pysyisi salassa!… Tuskin olin tullut ulos maailmaan ja heti oli minulla jotakin salattavaa, minulla, jonka ajatukset ja lörpötykset siihen saakka olivat yhtä vapaasti ja hillitsemättömästi häilyneet ympäri kuin kähäräni tuulessa.
Sillä välin oli Ilsekin tullut portaita ylös ja torui minua, että olin "karannut hänen luotansa" hänen katsellessaan turmiota, jonka hevonen oli tehnyt kasvihuoneessa.
"Sepä kaunis juttu, jonka hirveä eläin on saanut aikaan!" sanoi hän kovin pahoillansa. "Kaksi suurta kallista lasilevyä on tykkänään särkynyt ja suuria kukkakasvia on se yhdellä potkauksella kaatanut — kauniit punaiset kukat ovat kuin poikkileikattuina hajotetut maahan… Ja siinä on herra Claudius ääneti kuin hiiri eikä lausu sanaakaan — jospa se olisi tapahtunut minulle."
"Erkki sedällä on kamelioita kylliksi", sanoi Charlotte kevytmielisesti ja pilkallisesti, "muutamista taitetuista kukista ei maksa puhua! Älkääkä luulko ainoankaan niistä menevän hukkaan; ne sidotaan rautalankaan ja käytetään kukkavihkoihin, jotka tänään tilattiin porvaripitoihin. Täällä ei mitään mene hukkaan — olkaa siitä varma."
Hän avasi kirjaston oven; mutta minä tunkeusin ennen häntä sisälle ovesta ja riensin akkunaloukkoon, missä isäni kirjoitti. Ei, Charlotten ei sopinut nähdä, kuinka naurettavasti hän säpsähti ja hyppäsi seisomaan sekä avuttomasti ja hajamielisesti katseli maailman menoa! Hänen ei tarvinnut saada tilaisuutta nauraaksensa, minä en sallinut sitä!
"Isä, tässä olemme taas", lausuin minä ja laskin käsivarteni hänen kaulaansa; siten hän ei voinut kavahtaa pystyyn, eikä hän sitä tehnytkään, hän vaan loi silmänsä ylös ja katseli hymyillen minua silmiin. Minä olin ylen onnellinen — hän tunsi jo minun ääneni ja minulla oli valtaa hänen ylitsensä.
"Vai niin, pikku veitikkani tuletko äkkiarvaamatta luokseni?" kysyi hän leikillisesti ja taputti poskiani. "Mutta jos tahdot tulla ihan äitikultasi kaltaiseksi, niin saat ainoastaan hiljaa, hyvin hiljaa laskea kätesi otsalleni, tahi pudottaa kukan käsikirjoitukselleni ja sitten täytyy sinun samassa olla poissa, ennenkuin edes olen voinut arvata, kuka siinä oli."