Se metsä oli ihana, alkuperäisessä tilassaan. Entiset herrat Claudiukset olivat ostaneet sen ja ympäröineet korkealla muurilla, ei käyttääksensä sitä kauppatoimeensa, vaan voidaksensa sunnuntaisin virkistää itseänsä kävelemällä omalla alallaan vieraitten näkemättä — sepä olikin ainoa ylellisyys, mitä he nauttivat… Minun suuri koti-ikäväni ja aron kirkkaan taivaan kaipaukseni teki minut alussa kylmäksi ja sokeaksi, ett'en nähnyt metsän kauneutta. Minä en kertaakaan luonut silmiäni ylöspäin — viheriöinen taivas, kuinka kauheata! Mutta sitä ihastuneemmin viipyivät silmäni loistavissa kukkasissa, jotka useasti kurkistivat sammalista, ruohistosta ja kasteisista kiviraunioista — ne näyttivät minusta yhtä pelästyneiltä ja eksyneiltä kuin minäkin.

Yhtä rohkeasti ja huolettomasti kuin kuljeskelin pitkin aroa, yhtä vähän rohkeutta oli minulla mennä syvemmälle jylhän näköiseen, autioon metsään. Minä tyydyin Karorolinenlustin läheisyyteen, ja rakkahaksi olopaikakseni olisi luultavasti virran ranta tullut, sillä siellä oli niin kodikasta, ell'ei minua jo toisena päivänä olisi peljätetty sieltä pois. Kun Ilse vei kirjeeni postiin, saatoin häntä sillalle asti. Kauniin rautakaaren alla virtaili kirkas vesi liristen niin hiljaa ja suloisesti kuin Dierkhofin takana oleva tuttu joki. Minä hiivin pensastoon — siellä oli leppä- ja pajupensaita ja toisella puolella näkyi valkoisia koivutyviä. Simpukoita ei tosin ollut pohjassa, vaan sen sijaan pieniä sileitä piikiviä ja matalalla rannalla kasvoi sieviä sinisirkkuja ja leinikkejä. Epätasainen, loistava, sininen paikka tärisi pienten laineitten päällä — kesätaivashan siinä kuvastui veteen — kaikki, kaikki oli ihan samankaltaista kuin pienessä kotoisessa lammikossa; minä riisuin sukat ja kengät ja pian virtaili kirkas joki jalkojeni yli, jotka mielipahakseni, jo olivat muutaman päivän ankarassa vankeudessa muuttuneet koko joukon valkoisemmiksi. Minusta tuntui, kuin olisivat kahleet pudonneet sekä ruumiistani että sielustani ja virtailleet pois joen aaltojen kanssa. Minä nauroin ilosta ja riemusta itsekseni ja poljin lakkaamatta vallattomasti vettä, että kirkkaat pisarat viskivat korkealle. Samassa kahisi pensaissa. Olihan Spits usein tullut Dierkhofista minua etsimään ja juossut luokseni jokeen. Hän tuli silloin tavallisesti läpi pensaston, ja minä olin siinä niin perin juurin muuttunut kotioloihini, että odotin kuulevani rakkaan kumppanini haukkumista, ääneen huusin hänen nimeänsä … ah, siinäpä juuri käyttäydyin kauniisti — tietysti ei Spitsiä kuulunut; mutta samalla paikkaa, mistä minä kuulin kahisemisen, liikkuivat pajunoksat taasen ja vaaleihin vaatteisin puettu miehen käsivarsi vetäytyi äkkiä takaisin.

Yhdellä ainoalla hyppäyksellä seisoin minä jälleen rannalla; olin melkein itkeä kiukusta. Johan heti sivistysvuosieni alussa olin antautunut vanhoihin tapoihini; Dagobert oli taasen nähnyt sisiliskon avojaloin — nyt pilkkaavat he varmaan minua katurakennuksessa, mietin… Mutta olihan hänellä tummat pukimet nähdessäni hänen tunti siiten menevän isäni luo, vaan — eikö nyt näkynyt kirkasta loistoa pensastosta? Sitä loistoa olin jo kerran samana päivänä nähnyt, niin todellakin, konttorissa, ja se tuli herra Claudiuksen kädestä… Minä hengitin huokeammin — herra Claudiushan se vaan olikin! Hän oli luultavasti kuullut vallattoman loiskimiseni ja tullut levottomasti katsomaan, eikö kuka taittanut pajunoksaa hänen tilallansa tahi pannut sieviä piikiviä joen pohjassa epäjärestykseen. Ankara herra saattaa olla huoletta — minä en suinkaan tee sitä enää toisten.

Me olimme olleet viisi päivää K:ssa; oli sunnuntai. Dierkhofiin kuulimme aina etäiset kirkonkellot epäselvästi — sentähden oikein säikähdyin kuullessani äkkiä syviä, juhlallisia kellonääniä humisevan ilmassa!…

Ilse valmistihe kirkkoon ja hänen, kellojen soidessa juhlallisesti mennessänsä lammikon ohitse, jäin minä etehisessä seisoen katselemaan hänen jälkeensä… Samassa tuli vanha kirjanpitäjäkin huoneestansa; hänellä oli virsikirja kainalossa ja hän veti mennessänsä uuden, ahtaan, sinertävän hansikan käteensä — vanha herra oikein loisti puhtaudesta ja somuudesta.

Tultuansa minun lähelleni pysähtyi hän. Hän ei kuitenkaan tervehtinyt; peilinkiiltävä hattu oli kuin naulattu hänen päässänsä ja hän loi minuun pitkän, rankasevan silmäyksen ja tarkasti minua kiireestä kantapäähän. Minä vapisin pelosta, ja samassa kun hän avasi huulensa, puhutellaksensa minua, pakenin metsään.

Tuo hirveä — seurasiko hän minua?… Minä seisahduin hengästyneenä ja katselin taaksepäin olkapääni ylitse. Tie, jota olin juossut, vei tiheimpään metsään — ja huomaamattani olin juossut jotenkin jyrkkää mäen rinnettä ylöspäin. Alhaalla pysyi kaikki hiljaisena ja rauhallisena — hurskas mies oli siis jatkanut kirkkomatkaansa… Edessäni oleva polku vei niitylle; aamukaste oli vielä ruohossa ja koko metsänrinne oli täynnä ikäänkuin kylvettynä purpuran punaisia mansikoita; luultavasti ei kukaan käynyt niitä sieltä poimimassa. Ne levittivät hyvää hajuansa kirkkaasen ilmaan ja minä luulin huomaavani niiden vähän tärisevän kellojen huminasta. Pitkäneulaisia kuusia oli ylt'ympäri; niiden jättiläistyviä myöten valui pihkakyyneleitä ja tummissa latvoissa kuului hiljainen humina.

Siellä vallitsi vieras, salaperäinen henki — siellä oli hiljaista ja äänetöntä kuin sinettien takanakin… Mutta kahisi metsässä; punaruskean ja valkoisen kirjava jotain liikkui siellä ja samassa tuli äkkiä kaunis majesteetillinen sarviruunu näkyviin puitten välissä; kaunis metsäkauris oli kesy ja rohkea: elävät tulivat niitylle ja katselivat minua pelkäämättä lempeillä silmillään.

Minä kävelin eteenpäin… En tiedä kuinka kauan löytömatkani sillä alalla kesti, mutta luultavasti kului monta tuntia minun niin kuljeskellessani mäkeä ylös, toista alas. — En ollenkaan tietänyt, missäpäin olin; mutta en kuitenkaan peljännyt, puhdas metsäilma poisti minusta kaiken pelon… Mäki oli taasen takanani ja minä olin jälleen laaksossa, mutta missä?… Polkuja kävi ristiin rastiin, enkä tietänyt, mitä niistä minun piti lähteä — samassa kuului vasemmalta puoleltani ihmisen ääni. Minä tunsin sen heti. Vanhan, lempeän näköisen puutarhurin ääni kuului mitä hellimmin koettavan rauhoittaa taukoamatta itkevää lasta. Minä kuljin ääntä kohti ja tulin äkkiä korkean muurin eteen; sen takana ei enää näkynyt puita — siinä loppui metsä. Sanomattoman mielelläni tahdoin nähdä pienen parkujan; vaan muurin ylitse en päässyt; se oli korkea ja sileä kuin lasi. Sitä vastoin taisin kiivetä puissa kuin orava, olihan se ynnä polkeminen kirkkaassa, kylmässä vedessä minun suurin huvitukseni, ja muutaman silmänräpäyksen perästä istuin siis korkean lähellä kasvavan jalavan latvassa.

Siitä katselin ympärilleni ja näin suuren kappaleen sinistä taivasta. Oikealla puolellani oli kaupunki komeine kävelypaikkoineen ja tornineen; näkyipä Claudiuksen alan lävitse juokseva virtakin… Minä olin tietämättäni tullut sangen liki Karolinenlustia, sillä joki ei ollut edes kahden sadankaan askeleen päässä; leveä kivisilta kaarehti sen ylitse. Minun puoleltani virtaa aina metsän rinteesen asti oli siellä täällä sieviä huviloita kauniitten puutarhojen ympäröiminä. Vasemmalla puolen minusta oli soma sveitsiläisrakennus niin likellä, että huokeasti voin eroittaa joka esineen sen yläkerrassa. Ala, johon se oli rakennettu, oli sangen pieni ja ahdas. Etupuolen edessä oli kapea kukkatarha ja toisella puolen levitti upea kastanjapuu tuuheat oksansa pienen ruohokentän yli — se olikin ainoa puu koko pienellä tilalla, jonka ainoastaan leveä tie erotti Karolinenlustin metsää ympäröivästä muurista.