Eberhard Claudius oli muinaistaideteos-kokoelman sekä suuren kirjaston ja runsaitten käsikirjoitusten kokoelmienkin perustaja. Hän oli matkustanut läpi Ranskan ja Italian ja harvinaisen taitavasti koonnut taiteen ja tieteen aarteita, jotka hän toi kotiinsa, mutta jotka sitten Saksanmaalla pysyivät yhtä kätkettyinä Karolinenlustin saleissa kuin hänen ihana, jälleen kukoistava nuori rouvansakin.
Hänen jälkeensä tuli hänen poikansa Konrad kauppahuoneen päämieheksi ja hän asetti jälleen kaikki vanhoilleen. Hän puhdas-uskovaisten ankaruudella jälleen noudatti perheen vanhoja tapoja, lukitsi Karolinenlustin, kun se muka oli esi-isien määräyksiä rikkova teko, ja lajimuute sai vasta hänen poikansa pojassa, Lothar Claudiuksessa, taasen edusmiehen.
Tämä jyrkästi kieltäytyi tulemasta kauppahuoneen esimieheksi, jäätyänsä nuoremman veljensä kanssa varhain orvoksi. Hänen tulinen luonteensa sopi parhaiten sotilaaksi. Hän yleni nopeasti, aateloitiin, tuli ajutantiksi ja nuoren ruhtinaan suurimmaksi suosikiksi. Silloin avattiin Karolinenlust jälleen. Sopihan se erittäin hyvin asunnoksi ylöspäin pyrkivälle eriävälle vesalle, ja ikäänkuin suojaksi kaikkia lähirakennuksen oloja vastaan rakennettiin sillanpäähän Karolinenlustin eteen vahva portti.
Siellä vallitsi nyt, oikean metsänhiljaisuuden ympäröimänä, kaunis nuori sotilas, sillä välin kun kirjanpitäjä Eckhof hoiti kaikki toimet katurakennuksessa, kunnes koulussa kasvatettu Erkki Claudius palasi matkoiltansa, ja seuraten esi-isiensä esimerkkiä rautaisella kestävyydellä ja voimalla omisti perintönsä.
Muinaisteosten kokoelmista huoli iloinen ja vilkas upseeri yhtä vähän kuin isänsäkin. Arkut ja laatikot jäivät moneksi vuodeksi koskematta kellariin, kunnes muinaistietoon oikein innostunut nuori herttua äkkiä tuli hallitsijaksi. Isäni, ollen mainioimpia muinaistutkijoita, kutsuttiin K:hon ja silloin kasvoi muinaistieteen tutkijoita kuin sieniä maasta — hänen korkeutensa olisi voinut täyttää niillä koko herttuallisen linnansa. Hovipidoissa kuului kreikkalaisia, roomalaisia ja etruskialaisia lauseita; sanoja senkaltaisia kuin numismatika, glyptika ja epigrafika virtaili sievien tanssijattarien purppurahuulilta.
Dagobert oli kertonut hovin uudesta mielenmuutoksesta hiljaisessa kauppahuoneessa Mauerkadun varrella. Neiti Fliedner, joka jo viimeisen rouva Claudiuksen, Lotharin ja Erkin äidin, eläessä oli tullut perheesen rouvan apulaiseksi ja sitten hänen määräyksensä mukaan jäänyt sinne emännöitsijäksi ja talouden hoitajattareksi, tiesi kertoa paljon, puoleksi unhotettua, edellisistä perheistä ja niin muodoin joutuivat hylkyinä olevat muinaisaarteetkin hänen mieleensä. Dagobert puolestansa kertoi niitä isälleni. Isä kertoi myöhemmin miten hän kerran seisoi hetkisen epäileväisesti hymyillen tuon synkän porvarillisen talon edessä; mutta hän kuitenkin astui sisälle pyytämään isännältä lupaa niiden tutkimiseen. Herra Claudius oli siihen suostunut, vaikka vastahakoisesti.
Varhain eräänä aamuna oli isäni astunut Karolinenlustin kellareihin eikä palannut sieltä koko sinä päivänä; hän ei syönyt eikä juonut, vaan oli melkein mieletön liikutuksesta — sanomattoman suuri taide aarre oli siellä levällään hänen silmäinsä edessä… Herra Claudius suostui arkkujen purkamiseen ja taideteosten järestämiseen sekä tarjosi isälleni asunnon alikerroksessa ja myönsi hänelle rajattoman oikeuden käyttää kirjastoa.
Siitä kaikesta en tietysti saanut tietoa ensi päivinä K:hon tultuani. Minä olin ylipään hyvin vastahakoinen kotiutumaan, sillä tyynnyttyäni ensi ihastuksesta valtasi aron ikävä minut kaikella voimallaan… Ilse oli tosin vielä luonani; hän oli ottanut muutaman päivän vapautta lisäksi "perinpohjin järjestääksensä isäni nuorenmiehen taloutta" ja kentiesi vielä nähdäksensä minun vähän tottuvan uuteen ilmanalaan. Mutta se ei rauhoittanut minun levotonta sydäntäni; minä muistin aivan hyvin, että hän kerran oli lähtevä ja jättävä minut yksin, ja se ajatus liikutti aina mieltäni äärettömästi.
Katurakennuksessa olivat kaikki sanomattoman hyvät minua kohtaan; mutta minä vihasin tuota kolkkoa, kylmää taloa ja astuin sinne ainoastaan pakosta neiti Fliednerin tahi Charlotten kanssa. Vapaaehtoisesti en millään tavalla voinut mennä sinne. Sitävastoin veti minua näkymätön voima yhä enemmän isäni läheisyyteen. Hänen lempeitten nuhteittensa perästä en enää häirinnyt häntä samalla äkkinäisellä tavalla kuin silloin Charlotten kanssa tullessani ja laskiessani käsivarteni hänen kaulansa ympäri — minä en edes tohtinut, kuten äitivainajani, heittää kukkaa hänen kirjoituksellensa; mutta tultuani rohkeammaksi, oli joka aamu äskenpoimituita niittykukkia hänen kirjoituspöydällänsä, ja hiipiessäni kuulumattomasti ohitse silitin ujosti ja hiljaa hänen harmaita hiuksiansa. Minä oleskelin mielelläni kirjastossa, mutta vielä ennemmin salissa, mihin kaikki "särjetty romu", kuten Ilse itsepäisesti kutsui kaikkia muinaistaide-aarteita, oli tuotu. Kaikki ne mykät kasvot innostuttivat minua vähitellen, että usein hetkiseksi unhotin pohjoisessa olevan, avaran aron, jota minä kaikesta sielustani ikävöin.
Mutta minut peloiteltiin kovin usein sieltä pois. Dagobert, joka näytti olevan oikein innostunut muinaistaiteesen ja ylpeillen kutsui itseään isäni apulaiseksi, vietti usein puolen päivää kirjastossa ja taidekokoelmien luona. Kuullessani hänen tulevan kirjastoon, pakenin minä vastaisesta ovesta, syöksin päätä hovin rappuja alas, eikä edes väli kolmannesta kerroksesta alikerrokseen ollut kylliksi pitkä minun ujolle, tuskastuneelle sydämmelleni — minä juoksin, juoksin, kunnes vasta metsässä hengästyneenä tyynnyin.