Hurmaava tuoksu tuli vastaani; niin, olihan siinä edessäni kukkapöytä; komeat, vaalean keltaiset ruusut riippuivat raskaina oksissaan ja — oi taivas — kaikkia korkeita ruusu-, atsalea- ja kameliakukkia ympäröi seppele aron kukkia! Tuo oli vallan hyvä tuuma vanhalta puutarhurilta, arvelin. Minä heitin pois kynäni ja tartuin molemmin käsin kukkiin… Olihan siinä mehiläisten ympäröimä katto, aron kukkia koristuksena joka tiilin raossa, ja harakatkin säkättivät tammien latvoista alas hiljaiselle pihalle! Vanhalla kuusella oli koko taakka iltapäivän paistetta oksissaan ja punaisesta ja sinertävästä arosta kurkistivat keltaiset ginster-kukat kultatähtinä! Sinisiä perhosia! Minä ajoin niitä takaa aina koivuun saakka, tiheään lepistöön, pajupensastoon, ja hei vaan, jo polkivat alastomat, kuumat jalkani herttaisen vilpoista, tummaa jokivettä!… Minä pelästyin, vedin käteni takaisin ja kastoin suuttuneena kynäni jälleen syvälle tuohon ilkeään musteesen, jonka ihmiset olivat kiusakseni keksineet.

Mutta nyt enemmän! "Minä asun isäni kanssa herra Claudiuksen luona K:ssa, jos tahdot kirjoittaa minulle ja sanoa, oletko saanut rahat postissa." — Piste! Se oli hyvä, mutta osanneekohan hän lukea sitä? Ilse sanoi aina, ett'ei löytynyt ajatusta minun kirjoituksissani, sentähden että kirjaimet olivat niin sekaisin. — Ah, ja ulkona rupesi kurki hyppäämään ja joukko pikkukanoja juoksi pelästyneenä lammikkoa ympäröivän kiviaidan taakse. — Dagobert tuli pensaitten väliltä; hän käveli nopeasti ja heilutti keppiänsä ilmassa ja astui suoraan Karolinenlustia kohti… Minä kyykistyin pelästyneenä alas, sillä hän katseli lakkaamatta minun ikkunaani. Ei, ei, hän ei tullut sisälle — olisihan ollut yksinkertaista, jos olisin noudattanut ensimmäistä nuolennopeaa aikomustani ja pannut oven salpaan… Hän meni ylös kirjastoon; minä kuulin vielä hänen askeleitansa kivirappujen ylimmäiseltä portaalta… Oi Jumala, kuinka paljon tapahtuikaan maailmassa ja kuinka paljon katsottavaa ja koettavaa on ja kuitenkin on ihmisiä, jotka viettävät päivänsä kirjoittamisella ja nojautuvat kankean kuolleen paperin yli niinkuin esimerkiksi herra Claudius suurten kirjainsa yli tallirakennuksessa…

Nyt vielä allekirjoitus "veljesi tytär Leonora von Sassen" ja viimein päällekirjoitus, jonka minä kirjain kirjaimelta kopioitsin tätini revitystä kirjeestä… Jumalan kiitos! Tämä oli ensimmäinen, mutta aivan varmaan viimeinenkin kirje, mitä milloinkaan sepitän — minä en tee sitä koskaan enää!… arvelin itsekseni. Kynä oli jälleen vanhanaikuisten kirjoitusneuvojen päällä, niinkuin sen siitä olin löytänyt — minä soin sille sydämmestäni kuolleen rauhaa.

Ilsen täytyi vasten tahtoansa painaa viisi sinettiä kuorelle; sitten otti hän suuttuneena kirjeen arasti sormiensa väliin, ikäänkuin polttavan hiilen, ja vei sen itse postiin — vieraille ei millään tavoin voitu uskoa niin paljoa rahaa.

Se minun kirjeraukkani muistuttaa minua aina pienestä viattomasta linnusta, joka tietämättänsä tuo pahan rikkaruohon siemenen taiteellisesti tehtyyn kukkakenttään.

XV.

Kauppahuone Claudius oli hyvin vanha. Se oli ollut kukoistuksissaan ja hyvässä maineessa jo silloin, kun tulppaanihuimaus levisi Hollannista maailmaan seitsemännentoista vuosisadan keskipaikoilla, jolloin kolmesta Semper Augustus-sipulista maksettiin meidän ajassamme todellakin tarumainen hinta, kolmekymmentätuhatta guldenia. Siitä ajasta sai Claudiuksen rikkaus oikeastaan alkunsa. He olivat ryhtyneet siihen osaan kukkakauppaa ja kasvattaneet mitä kalliimpia tulppaanilajia. Kerrotaanpa kaikkein kalliimpien lajien olleen juuri Claudiusten taitavien kätten kasvattamia, jonka perästä Hollantilaiset ostivat ne tavattoman korkeihin hintoihin, pitivät niitä ominansa ja tarjoelivat niitä kaupaksi hollantilaisina lajina… Mutta mitä enemmän kauppahuoneen rikkaus enentyi, sitä siivommiksi, ja yksinkertaisemmiksi maailman ja sen ilojen suhteen tulivat sen päämiehet. He olivat kannattaneet ankarinta porvarillista yksinkertaisuutta ja jälkisäädöksen kautta vakavasti kehoittaneet aina seuraavaa kauppahuoneen päämiestä elämään siivosti ja yksinkertaisesti ja perinnöttömyyden uhalla karttamaan kaikkea ylellisyyttä.

Siinäpä syy, ettei syrjäisen Mauerkadun varrella olevan synkän kivirakennuksen ulkomuotoa koskaan kaunistettu… Kaikkien päämiesten täytyi asua siellä yhden toisensa perästä, ja konttorihuoneet ynnä niihin kuuluva suuri kaarikattoinen sali, jonka seinät olivat verhotut ruskealla nahalla, olivat juuri saman näköiset kuin ennen muinoin, jolloin kaupiskeltiin kalliita sipulia, joista sitte itsevaltaisesti hallitseva kukkakuningatar uudessa loistossaan kasvoi kuumeentapaisesti levottoman tulppaanien ihailijan silmien edessä.

Vanhojen herrojen, jotka toisella kädellään kasvattivat arkoja, kalliita kukkia ja toisella koettivat panna jälkeisensä rautakahleisiin, olisi pitänyt käsittämän, ett'ei suvulaji eikä lajin muute huoli luonnon lakien määräyksistä ja jos he olisivat olleet älykkäät, olisivat he sovittaneet sen havainnon ihmisluonteesenkin.

Eberhard Claudius, henkisesti sangen etevä mies, oli luultavasti kärsinyt paljon perheen ankarista säädöksistä, mutta hän oli keksinyt keinon millä pääsi kahleistansa. Kuten kerrotaan, oli hänen ihana, ylhäinen rouvansa, jota hän innokkaasti rakasti, tullut synkkämieliseksi katurakennuksen kolkoissa huoneissa… Silloin tuli — maailman tietämättä — kerran vieraita työmiehiä; ranskalainen rakennusmestari johtajanaan, rupesivat he keskellä avaraa, korkealla muurilla ympäröityä metsää, joka kuului Claudiuksen kauppahuoneelle, kaatamaan ikivanhoja honkia ja vähitellen kohosi tiheässä suojelevassa metsässä pieni, soma linna, täynnä päiväpaistetta, täyteläisiä tyynyjä, hymyileviä lemmikkiä ja lattiasta kattoon saakka ulottuvia peiliä, joissa rakastetun puolison kuva näkyi kaikessa kauneudessaan. Ja sinä päivänä, jolloin se vaalea kukka ensikerran käveli ihmeen nopeasti esiin loihditun lammikon ympäri ja riemuiten lankesi hellälle miehellensä kaulaan päiväpaisteisessa salissa, antoi Claudius pienelle linnalle puolisonsa kunniaksi nimen "Karolinenlust."