"Hän ei voi antaa lapselle muuta rahaa, kuin mitä hänen omaansa on", väitti Ilse itsepintaisesti, "ja siinä on meillä kohta ulosmaksu; sillä tavoin lentää omaisuus tiehensä turhuuteen ja ylellisiin koristeihin kuin tuhka tuuleen, ennenkuin sitä aavistamme."
"No, pitäkää minusta nähden rahanne taskussa!" huusi Charlotte suuttuneena. "Minä annan hänelle uusimman pukuni, jonka ompelija eilen toi kotiin… Tässä puvussa minä en laske häntä hoviin — siksi pidän jo liian paljon hänestä."
Minä kumarruin sivulle ja suutelin salaisesti pehmeätä, valkoista kättä, joka lepäsi hartioillani. Ilse näki sen liikunnon; hän pudisti päätänsä ja hän näytti niin alakuloiselta ja katkeralta, ett'en milloinkaan ennen ollut nähnyt häntä niin pahoillansa. Luulenpa hänen jo toisen kerran sinä päivänä katuneen, että oli tuonut minut "ymmärtäväisten ihmisten" luo.
Ei hänellä kuitenkaan vielä ollut syytä levottomuuteen; tyydytetyn turhamielisyyden jälkiä ei vielä sekaantunut kiitollisuuteen, jolla suutelin Charlotten kättä.
Minä en tietänyt ajatella, että ehkä olin kauniimpi ilman tuota suurta rypytettyä kaulusta, josta Charlotte nopeasti vapautti minut — minun ruskeat kasvoni eivät suinkaan näyttäneet valkoisemmilta hienon pitsikauluksen rinnalla, semmoisen, kuin nuorilla naisilla oli, ja minun pienet korvani, jotka aina vähimmästäkin tuskasta tulivat niin punaisiksi, pistivät luultavasti yhtä naurettavasti ylös siitäkin kuin valkoisesta ryppykauluksesta. Vaan en minä ymmärtänyt miettiä sitäkään — minä kiitin ainoastaan rakkaudesta, jolla hän minua kohteli.
Charlotte jätti isäni hyvästi, ottamatta haluttua kirjaa; minun esittelemiseni hovissa oli saattanut koko joukon ajatuksia ja huolia hänen päähänsä. Alhaalla etehisessä vakuutti hän vielä kerran pitävänsä huolta kaikesta, kehoitti minua vielä kerran vakavasti luopumaan "turhamaisesta pelosta ja ujoudestani", ja riensi takaisin katurakennukseen.
"Tietysti et pue päällesi, mitä hän tarjoutui lainaamaan sinulle", lausui Ilse, kun Charlotte lammikon toisella puolella katosi pensaitten väliin. "Sinun mummo vainajasi kääntyisi siitä haudassansa… Oi herra Jumala, nyt täytyy minun itseni mennä herra Claudiuksen luo pyytämään rahaa kaikkiin koristimiin!… He tekevät sinut kauniiksi hempukaksi, he, tuolla katurakennuksessa!"
Astuessamme asuinhuoneeseni, missä palvelusneitsy par'aikaa kattoi pöytää, tuli vanha ystävällisen näköinen puutarhuri minua vastaan ja ilmoitti herra Claudiuksen käskystä asettaneensa kukkapöydän minun huoneeseni.
Vaivalla mumisin minä jonkun kankean sanan kiitokseksi — enhän minä huolinut herra Claudiuksen kukista; minusta nähden olisi hän hyvin voinut myydä ne, tuo ahdasmielinen raha-setä… Minä en edes mennyt niitä katsomaan. Mutta iltapuolella, tuskallisimpana ja vaikeimpana hetkenä, mitä siihen asti olin kokenut, istuin kuitenkin niiden vieressä, sillä ne puoleksi varjosivat minun kirjoituspöytäni… Minun kirjoituspöytäni! Miten ivallista! laskea minun huoneeseni pöytä, jonka ääressä ainoastaan piti kirjoittaman!… Ja nyt istuin siinä kuitenkin ja hikoilin tuskasta; täytyihän minun sepittää kirje — ensimäinen elämässäni. Ilse oli ollut taipumaton. "Pidä nyt itse huolta, kuinka pääset tuosta jutusta, jonka olet saanut aikaan; minä en sormellanikaan siihen ryhdy!" selitti hän armahtamatta ja vakavasti sekä jätti minut yksin jättiläistyöhöni.
"Rakas täti! Minä olen lukenut kirjeesi. Minun on sinua sääli sydämeni pohjaan saakka, kun olet kadottanut kauniin äänesi, ja kun mummoni on kuollut, lähetän minä rahat sinulle", merkitsivät väärät, suuret, mustat, edessäni olevalle valkoiselle paperille piirretyt kirjaimet. Alku oli onnellisesti löydetty, ja minä katsahdin ylös saadakseni ulkoa neuvoa, millä tavalla jatkaisin.