"No, minä tarkoitan tuossa vedenpaisumisen aikuisessa puvussa?"
"Kuulkaa, neiti", keskeytti Ilse terävästi, "noissa vaatteissa on minun emäntä vainajani murehtinut armollista herraa. Silloin oli hän vielä kyllä ylpeä ja ylhäinen ja puku oli hänelle kylliksi hyvä, eikä se sentähden voi olla haitaksi ruhtinattarelle, jos hän saa nähdä tämän tytön samoissa vaatteissa."
Charlotte nauroi häntä vasten naamaa. "Kuinka monta vuotta siitä on, hyvä Ilse rouva?"
Silloin asia selkeni isällenikin. Hän hivutti otsaansa. "Hm, siitäkö kysymys on?… Niin, niin, te olette oikeassa, neiti Claudius; tuonkaltaisena ei Leonoraa voi esitellä. Minä muistan nyt — rouvavainajallani oli erittäin hyvä kauneuden tunto ja hän oli monta kertaa hovissa minun kanssani. Hyvä Ilse, tuolla alhaalla kellarissa minun kapineitteni joukossa pitäisi olla kaksi arkkua täynnä naisenpukuja — surullisen tapauksen jälkeen vei emännöitsijä ne —"
"Varjelkoon meitä, se tapahtui jo neljätoista vuotta sitten!" huudahti Ilse lyöden kätensä yhteen. "Eikö niitä kaikkia ole kertaakaan otettu ylös ja tuuletettu?"
Isä pudisti päätänsä.
"Ah teitä kurjaa raukkaa!" riemuitsi Charlotte lyöden käsivartensa ympärilleni. "Nyt täytyy minun pelastaa teidät; muuten saa hoviväki semmoisen naurun aiheen, jota heillä ei vielä milloinkaan ole ollut!… Kyllä minä pidän huolta kaikesta, herra tohtori!"
"Vai niin — ja kuka kaikki maksaa?" kysyi Ilse kuivasti.
Isäni kasvot venyivät pitkiksi ja näyttivät erittäin tuskallisilta — hän väänteli käsiään, että nivelet ratisivat.
Charlotte huomasi sen sangen hyvin. "Minä puhun kohta sedän kanssa", sanoi hän.