Mooses Turnuksen luennoilla käytiin enemmän kuin kenenkään muun Kerkossa. Hän oli, kuten sanottu, luonnontieteiden professori ja selitti millä lailla sataa, jyrisee ja salamoi, miksi aurinko paistaa päivällä ja kuu yöllä, kuinka ja minkätähden ruoho kasvaa j.n.e, niin että jokaisen lapsen täytyi ymmärtää se. Hän oli keräillyt kaikki luonnontieteelliset asiat pieneksi siistiksi oppikirjaksi, niin että hän voi sitä käsitellä sopivasti mielensä mukaan ja löytää sieltä vastauksen joka kysymykseen kuin vetolaatikosta. Maineensa hän perusti vasta sillä, että hänen onnistui monien fysikaalisten kokeiden jälkeen selittää, että pimeys riippui pääasiassa valon puutteesta. Tämä, samoinkuin sekin, että hän osasi hyvin taitavasti muuttaa nuo fysikaaliset kokeensa sieviksi taidetempuiksi ja teki hauskoja silmänkääntäjän yrityksiä, hankki hänelle uskomattoman paljon kuulijoita.
Salli, suosiollinen lukijani, että johdatan sinut nyt, koska tunnet ylioppilaan paremmin kuin kuuluisa oppinut Ptolemeus Filadelfus ja koska et tiedä mitään hänen haaveellisesta pelostaan, professori Mooses Turnuksen talon eteen hänen juuri lopettaessaan luentonsa.
Yksi ulos ryntäävistä ylioppilaista kiinnittää heti huomiotasi. Näet hyvin muodostuneen, kolmen- tai neljänkolmatta vuotiaan nuorukaisen, jonka tumman loistavista silmistä puhuu kaunopuheisesti vilkas, ihana henki. Hänen katsettaan voisi melkein sanoa uskaliaaksi, jos ei sen polttavia säteitä heti peittäisi haavemielinen suru, joka ilmenee kalpeilla kasvoilla. Hänen musta, hienosta kankaasta tehty takkinsa, joka on reunustettu hyvällä sametilla, on leikattu melkein muinaissaksalaiseen tapaan. Siihen sopii oikein hyvin siro häikäisevän valkea pitsikaulus, samoin kuin samettipäähine, joka on asetettu kauneille kastanjanruskeille kiharoille. Erittäin sievästi sopii hänelle tämä asu sen vuoksi, että hän todellakin näyttää kuuluvan hurskaaseen muinaisaikaan koko olentonsa, käyntinsä ja asentonsa samoinkuin merkillisten kasvonpiirteittensä vuoksi. Sentähden juuri ei saa ajatella sitä koristelua, joka usein ilmenee väärinkäsitettyjen esikuvien pikkumaisessa jäljittelyssä samoinkuin väärissä vaatimuksissa nykyhetken suhteen.
Tämä nuori mies, joka miellyttää sinua, rakas lukija, niin suuresti jo ensi silmäyksellä, ei ole kukaan muu kuin ylioppilas Baltasar, siivojen, varakkaiden vanhempien lapsi. Hän on itse hurskas, järkevä ja ahkera ja hänestä aion kertoa hyvin paljon tässä ihmeellisessä kertomuksessa, jota olen ryhtynyt kirjoittamaan.
Vakavana, tapansa mukaan ajatuksiin vaipuneena, kulki Baltasar professori Mooses Turnuksen luennoilta portille päin mennäkseen parin sadan askeleen päässä Kerkosta sijaitsevaan miellyttävään metsikköön, sen sijaan että olisi lähtenyt miekkailusaliin. Hänen ystävänsä Heikki, iloisen näköinen ja hilpeämielinen, hauska poika, juoksi hänen perässään ja saavutti hänet juuri kaupungin portilla.
"Baltasar!" huusi nyt Heikki kovaa, "Baltasar, aiotko taas lähteä metsään ja harhailla yksinäsi kuin surumielinen poroporvari sillä aikaa kuin kunnon pojat reippaasti harjoittelevat jaloa taistelutaitoa! Pyydän sinua, Baltasar, jätä nyt viimeinkin narrimainen, kamala hommasi ja ole taas oikein hauska ja iloinen kuten ennenkin olit. Tule! Lähtekäämme jollekin käytävälle. Jos sinä sittenkin tahdot päästä pois, niin lähden minäkin kanssasi."
"Tarkoitat hyvää", vastasi Baltasar, "tarkoitat hyvää, Heikki, ja sen vuoksi en tahdo moittia sinua siitä, että monasti juokset jäljessäni poluilla ja kujilla kuin riivattu ja turmelet minulta monta huvia, joista sinulla ei ole aavistustakaan. Kuulut nyt kerta kaikkiaan niihin omituisiin ihmisiin, jotka pitävät jokaista yksin kuljeskelevaa surumielisenä narrina ja tahtovat käsitellä ja parantaa hänet omalla tavallaan samoinkuin tuo hoviliehakoitsija arvoisa prinssi Hamtia, joka sitten antoikin miekkoselle perinpohjaisen läksytyksen, kun tämä vakuutti, ettei ymmärtänyt mitään huilunpuhaltamisesta. Siitä kyllä aion säästää sinut, Heikki hyvä, mutta muuten pyydän sinua oikein vilpittömästi, että hankkisit itsellesi toisen toverin jaloja floretin- ja miekankäyttöharjoituksia varten ja antaisit minun rauhassa jatkaa matkaani."
"Ei, ei", huudahti Heikki nauraen, "niin et pääse minulta pakoon, kallis ystäväni! Jos et suostu tulemaan kanssani taistelupaikalle, niin lähden minä mukanasi metsikköön. Uskollisen ystävän velvollisuus on ilahuttaa sinua surumielisyydessäsi. Tule vaan, rakas Baltasar, tule vaan, jos et muuhun taivu."
Näin sanoen tarttui hän ystävänsä käsivarteen ja astui hänen kanssaan reippaasti poispäin. Baltasar puri vihaansa pidättäen hampaansa yhteen ja vaikeni synkkänä Heikin kertoessa hellittämättä kaikenlaista hullunkurista. Siihen sekaantui paljon tyhmääkin, niinkuin aina tapahtuu, kun kerrotaan paljon hullunkurista yhtämittaa.
Kun he vihdoinkin saapuivat tuoksuvan metsän viileään varjoon pensaiden kuiskiessa kaihomielisin huokauksin, kun kohisevien purojen ihmeelliset sävelet ja metsälintujen laulut kaikuivat kaukaa ja herättivät vastakaikua vuorista, silloin pysähtyi Baltasar äkkiä ja levittäen käsivartensa kuin syleilläkseen puita ja pensaita huudahti: