"Oi, nyt on minun taas hyvä olla, sanomattoman hyvä!"
Heikki katseli ystäväänsä vähän ällistyneenä kuin sellainen, joka ei voi päästä selville toisen puheesta, ja joka ei ollenkaan tiedä, mihin pitäisi ryhtyä.
Silloin tarttui Baltasar hänen käteensä ja huusi ihastuneena:
"Veli, eikö sinunkin sydämesi nyt aukene? Etkö sinäkin nyt ymmärrä metsän yksinäisyyden autuasta salaisuutta?"
"En ymmärrä sinua täydellisesti, rakas veli", vastasi Heikki, "mutta jos tarkoitat, että sinulle tekee hyvää kävelyretki täällä metsässä, niin olen täydellisesti samaa mieltä kanssasi. Enkö minäkin tee mielelläni kävelyretkiä etenkin hyvässä seurassa, jossa voi keskustella järkevästi ja opettavasti? Esimerkiksi meidän professorimme Mooses Turnuksen kanssa on todellinen nautinto kulkea yli maiden. Hän tuntee joka kasvin, joka ruohonkorren ja tietää mikä sen nimi on ja mihin luokkaan se kuuluu sekä ymmärtää tuulet ja ilmat."
"Pysähdyhän", huudahti Baltasar, "pysähdyhän toki, Sinä kosketat seikkaa, joka saattaisi tehdä minut hulluksi, jos ei siihen olisi mitään lohdutusta. Se tapa jolla professori puhuu luonnosta, repii minun sydäntäni. Tai paremminkin valtaa minut sen vuoksi kamala väristys kuin näkisin mielipuolen, joka ollen kuningas ja valtias hyväilee hupsussa narrimaisuudessaan itse tekemäänsä olkinukkea, sen sijaan että syleilisi kuninkaallista morsianta. Hänen niin sanotut kokeensa ovat mielestäni kuin jumalallisen olennon kammottavaa pilkkaamista, olennon, jonka henki huokuu vastaamme luonnossa ja herättää sisimmässämme mitä syvimpiä ja pyhimpiä aavistuksia. Usein joudun kiusaukseen paiskata rikki hänen lasinsa, pitkäkaulaiset pullonsa, hänen koko romunsa, jos en ajattelisi, ettei tuo apina lakkaa leikkimästä tulella, ennenkuin on polttanut käpälänsä. Näes, Heikki, nämä tunteet tuskastuttavat minua ja pusertavat sydämeni kokoon Mooses Turnuksen luennoilla. Silloin kai tunnun teistä syvämielisemmältä ja ihmisaremmalta kuin milloinkaan muulloin. Minusta tuntuu silloin, kuin olisivat talot syöksymäisillään pääni päälle, ja kuvaamaton tuska ajaa minut ulos kaupungista. Mutta täällä, täällä täyttää piankin suloinen rauha mieleni. Maaten kukkaisessa ruohikossa katselen ylös avaraan taivaan sineen, ja yläpuolellani yli riemuitsevan metsän kulkevat kultaiset pilvet kuin ihanat unet kaukaisesta maailmasta, joka on täynnä autuaita iloja. — Oi, Heikki hyvä, silloin kohoaa omasta rinnastani kuin ihmeellinen henki, ja kuulen kuinka se puhelee salaperäisin sanoin pensaiden ja metsäpuron aaltojen kanssa. En voi kuvailla sitä riemua, joka silloin virtaa läpi koko olemukseni suloisena, kaihomielisenä väristyksenä!"
"Ai, ai", huudahti Heikki, "tuo on nyt taas vanhaa laulua kaihosta ja riemusta ja puhuvista puista ja metsäpuroista. Kaikki sinun lorusi puhuvat kerskaillen tuollaisista sievistä asioista, jotka kaikuvat korvissa hyvin mukiinmeneviltä ja joita voi käyttää hyvällä menestyksellä, jos ei kaipaa niiden takaa mitään enempää. Mutta sanoppa minulle, oivallinen melankoolikkoni, miksi sitten taivaan tähden juokset jokaiselle Mooses Turnuksen luennolle, jos ne todellakin loukkaavat ja harmittavat sinua niin kauheasti. Miksi et laiminlyö ainoaakaan niistä ja istut joka kerta mykkänä ja jäykkänä, silmät suljettuina kuin uneksivalla?"
"Älä kysy minulta", vastasi Baltasar luoden silmänsä alas, "älä kysy minulta sitä, rakas ystävä. Tuntematon voima vetää minut joka aamu Mooses Turnuksen taloon. Tunnen jo etukäteen tuskani enkä kuitenkaan voi vastustaa haluani. Hämärä kohtalo vetää minua mukanaan."
"Hahahaa", purskahti Heikki kuuluvasti nauramaan, "hahahaa, kuinka hienoa, kuinka runollista, kuinka salaperäistä! Se tuntematon voima, joka vetää sinut Mooses Turnuksen taloon, piilee kauniin Katariinan tummansinisissä silmissä. Me kaikki olemme jo kauan sitten tietäneet, että sinä olet korviasi myöten rakastunut professorin sievään tyttäreen. Sen ansioksi laskemme haaveilemisesi ja narrimaisen olemuksesi. Rakastuneiden laita on toisin. Olet lemmensairauden ensimäisellä asteella, ja niin täytyy sinun myöhäisinä nuorukaisvuosinasi mukaantua kaikkiin niihin kummallisiin narrimaisuuksiin, jotka me, minä ja monet muut, olemme läpikäyneet, taivas olkoon kiitetty, ilman suurempaa katselevaa yleisöä jo kouluaikana. Mutta usko minua, kallis ystäväni —"
Heikki oli tällä välin taas tarttunut ystävänsä Baltasarin käsivarteen ja lähtenyt reippaasti kävelemään hänen kanssaan eteenpäin. Juuri nyt he tulivat ulos tiheiköstä leveälle tielle, joka kulki keskeltä metsää. Silloin Heikki huomasi, kuinka kaukaa nelisti hevonen ilman ratsastajaa tomupilven keskellä.