"Baltasar, mon cher Baltasar", huudahti professori, "te olette todellakin ahkerin ja rakkain kuulijoistani! Oi hyvä ystävä, huomaan että rakastatte luontoa ja sen kaikkia ihmeitä niinkuin minäkin, joka olen siihen tuiki pikiintynyt. Olette varmaankin taas tutkinut kasvitiedettä metsikössä. Mitä hyödyllistä olette löytänyt? No, tehkäämme lähempää tuttavuutta. Käykää luonani, tervetullut milloin tahansa. Voi tehdä yhdessä kokeita. Joko olette nähnyt ilmapumppuani? No, mon cher, huomenna illalla kokoontuu kotiini ystäväpiiri nauttimaan teetä voileivän kanssa ja iloitsemaan miellyttävästä keskustelusta. Lisätkää sitä arvoisalla itsellänne. Opitte tuntemaan hyvin puoleensavetävän nuorukaisen, jota minulle on aivan erikoisesti suositeltu. Hyvästi, kelpo mies. A revoir, näkemiin! Tulettehan huomenna luennolle? No niin, mon cher, hyvästi!"
Odottamatta Baltasarin vastausta asteli professori pois tyttärineen.
Baltasar ei ollut uskaltanut hämmennyksissään kohottaa silmiään, mutta Katariinan katseet polttivat hänen rintaansa asti. Hän oli tuntenut tytön henkäyksen. Suloiset väristykset vapisuttivat hänen sisäistä olemustaan.
Pois puhallettu oli kokonaan hänen paha tuulensa, ja hän katseli ihastuneena suloisen Katariinan jälkeen, joka katosi lehtokujaan. Sitten hän palasi hitaasti takaisin metsään haaveillakseen ihanammin kuin milloinkaan ennen.
KOLMAS LUKU.
Kuinka Heikki ei tietänyt, mitä hänen piti sanoa. — Katariina ja neidot, jotka eivät saaneet syödä kalaa. — Mooses Turnuksen kirjallinen tee-illatsu. — Nuori prinssi.
Heikki luuli, juostessaan suoraa päätä metsän kautta oikopolkua, vielä hyvin ennättävänsä ennen omituista pikku miestä, joka oli lähtenyt täyttä ravia ennen häntä. Hän oli erehtynyt, sillä tullessaan ulos pensaikosta hän huomasi kaukana toisenkin komean ratsastajan liittyvän pikku mieheen ja molempien ratsastavan Kerkon portista sisälle.
"Hm", puheli Heikki itsekseen, "joskin se pähkinänrusentaja suurine hevosineen saapuu ennen minua, tulen kuitenkin ajoissa nähdäkseni hänen saapumisensa aiheuttaman hälinän. Jos tuo kummallinen olento todellakin on ylioppilas, niin hän on mennyt Siivekkään ratsun ravintolaan, ja jos hän siellä pysähtyy yhtä kimakasti kiljaisten 'ptruu' ja heittää ratsastussaappaansa etukäteen ja itsensä jälestä ja käyttäytyy hurjasti ja uhkamielisesti poikien nauraessa — no niin, silloin on hullu narripeli valmis!"
Kun Heikki oli saapunut kaupunkiin, luuli hän tapaavansa Siivekkään ratsun ravintolaan vievillä kaduilla ja teillä vain nauravia kasvoja. Mutta asian laita ei ollut niin. Kaikki ihmiset kulkivat ohitse rauhallisina ja vakavina. Yhtä totisina käveli Siivekkään ratsun torilla useita yliopistomiehiä, jotka olivat kokoontuneet sinne puhelemaan yhdessä. Heikki oli varma siitä, että pikku mies ei ollut saapunut ainakaan tänne. Silloin hän huomasi heittäessään katseen ravintolan portista sisälle, että paraikaa juuri vietiin talliin pikku miehen hyvin tunnettavaa hevosta. Hän ryntäsi nyt ensimäisen vastaansattuvan tuttavansa kimppuun ja kysyi, eikö eräs hyvin omituinen, ihmeellinen kääpiö ollut ratsastanut täyttä ravia sinne. Se, jolta Heikki kysyi, tiesi siitä yhtä vähän kuin toisetkaan, joille Heikki nyt kertoi, mitä oli tapahtunut hänen ja ylioppilaaksi itseään väittävän kääpiön välillä. Kaikki nauroivat kovasti, mutta vakuuttivat, ettei suinkaan ollut saapunut sellaista kääpiötä, jollaista Heikki oli kuvaillut. Tosin oli tuskin kymmentä minuuttia sitten kaksi hyvin komeaa ratsastajaa astunut kauniiden hevosten selästä Siivekkään ratsun ravintolan edessä.
"Istuiko toinen heistä sen hevosen selässä, joka juuri vietiin talliin?" kysyi Heikki.