Täynnä raivoa juoksi onneton Baltasar halki pimeän yön, halki myrskyn ja sateen pois kotiinsa.
NELJÄS LUKU.
Kuinka italialainen soittoniekka Sbiocca uhkasi heittää herra Sinnoberin kontrabasson sisään, ja virastoharjoittelija Pulcher ei voinut päästä ulkoasiainministeriöön. — Tullivirkamiehistä ja kotiin jätetyistä ihmeistä. — Kepin nuppi lumoaa Baltasarin.
Korkealla, sammaloituneella kalliolla metsän syvyydessä istui Baltasar katsellen miettivänä kuiluun, missä puro syöksyi kohisten kallionlohkareiden ja tiheän pensaikon keskitse. Synkkiä pilviä ajelehti taivaalla painuen vuorten taakse. Puiden ja veden kohina kuulosti kumealta murinalta, ja vähän väliä kirkuivat petolinnut, jotka kohosivat pimeästä tiheiköstä avaruuteen ja lähtivät lentämään kiitävien pilvien perään.
Baltasarista tuntui, kuin hän kuulisi metsän ihmeellisissä äänissä luonnon lohduttoman valituksen, kuin täytyisi hänen itsensä hukkua tähän valitukseen, kuin olisi hänen koko olemassaolonsa vain syvää, vastustamatonta tuskaa. Hänen sydämensä oli pakahtumaisillaan kaihosta, ja vuolaiden kyynelten valuessa hänen silmistään tuntui hänestä siltä, kuin metsäpuron henget katselisivat ylös häneen ja ojentaisivat lumivalkeita käsivarsiaan ylös aalloista vetääkseen hänet alas viileään syvyyteen.
Silloin kajahti kaukaisesta etäisyydestä ilmojen kautta kirkas, iloinen torventoitotus laskeutuen lohduttavana hänen rinnalleen. Kaiho heräsi hänessä ja sen mukana suloinen toivo. Hän katseli ympärilleen, ja torvien yhä raikuessa eivät metsän vihreät varjot enää tuntuneet niin surullisilta eikä tuulen kohina ja pensaiden suhina enää niin valittavalta. Hän puhkesi puhumaan.
"Ei", huudahti hän hypäten pystyyn ja katsellen loistavin silmin etäisyyteen, "ei kaikki toivo ole vielä mennyt! Se vain on varma, että joku synkkä salaisuus, joku paha noituus on häiriten sekaantunut elämääni, mutta minä murran sen lumon, vaikka joutuisin siinä perikatoon. Kun minä viimein hurmaantuneena, sen tunteen valtaamana, joka oli halkaisemaisillaan rintani, tunnustin rakkauteni lempeälle, suloiselle Katariinalle, enkö silloin lukenut hänen silmistään, enkö tuntenut hänen kätensä puristuksessa autuuttani? Mutta niin pian kuin tuo kirottu pieni kummitus ilmestyy, kohdistuu kaikki rakkaus häneen. Hänessä, tuossa kirotussa epäsikiössä, riippuvat Katariinan silmät, ja kaihoisat huokaukset kohoavat hänen rinnastaan, kun tuo kömpelö poika lähestyy häntä tai koskettaa hänen kättään. Hänen olemuksessaan on jotakin salaperäistä, ja jos uskoisin tyhmiä imettäjien tarinoita, väittäisin, että poika on noiduttu ja osaa, kuten sanotaan, lumota ihmiset. Eikö ole mieletöntä, että kaikki pilkkaavat ja nauravat tuota perin osattomaksi jäänyttä miekkosta, mutta sitten taas, kun pikku mies tulee näkyviin, huutavat häntä viisaimmaksi, oppineimmaksi ja soreimmaksi herra ylioppilaaksi, mitä voi olla olemassa meidän keskuudessamme? Mitä sanonkaan! Eikö minusta itsestänikin tunnu usein siltä, että Sinnober on taitava ja kaunis? Vain Katariinan läsnäollessa ei lumolla ole minuun mitään voimaa. Silloin on ja pysyy herra Sinnober tyhmänä, vastenmielisenä kääpiönä. Mutta — minä asettaudun vihamielistä voimaa vastaan. Sisimmässäni piilee hämärä aavistus, että jokin odottamaton antaa käteeni aseen tuota ilkiötä vastaan!"
Baltasar lähti paluumatkalle Kerkkoon päin. Kulkiessaan erästä lehtokäytävää huomasi hän maantiellä pienet lastatut matkavaunut, joista joku viittoi hänelle ystävällisesti valkealla liinalla. Hän meni lähemmäksi ja tunsi herra Vincenzo Sbioccan, maailmankuulun viuluniekan, jota hän kunnioitti oivallisen, ilmehikkään soiton vuoksi aivan rajattomasti ja jolta hän jo kahden vuoden aikana oli ottanut oppitunteja.
"Hyvä", huusi Sbiocca hypäten vaunuista maahan, "hyvä, rakas herra Baltasar, kallis ystäväni ja oppilaani, hyvä, että vielä tapaan teidät täällä sanoakseni teille sydämelliset jäähyväiset."
"Kuinka", sanoi Baltasar, "kuinka, herra Sbiocca, ettehän lähde pois Kerkosta, missä kaikki kunnioittavat ja pitävät teitä arvossa, missä ei kukaan voi elää ilman teitä?"