"Pulcher, taivaan tähden, mikä sinua vaivaa, mitä teet?"
Virastoharjoittelija ei voinut pariin minuuttiin tulla tajuihinsa. Hän oli vaipunut ruohikkoon puolittain pyörtyneenä. Baltasar oli istuutunut hänen viereensä ja puhui lohduttavia sanoja parhaansa mukaan, tietämättä Pulcherin epätoivon syytä.
Satoja kertoja oli Baltasar kysynyt, mitä kauheaa Pulcherille sitten oli tapahtunut, joka oli herättänyt hänessä mustan itsemurha-ajatuksen. Silloin Pulcher viimein huokasi syvään ja sanoi:
"Tiedäthän, rakas ystäväni Baltasar, ahtaan tilani. Tiedäthän, kuinka olin pannut kaiken toivoni siihen, että saisin salaisen sihteerin paikan ulkoasiain ministeriössä. Tiedäthän, millä innolla ja uutteruudella olin valmistautunut siihen tehtävään. Olin liittänyt hakemukseen tutkimukseni, joka, kuten sain ilokseni kuulla, oli saanut ministerin täydellisen hyväksymisen. Millä luottamuksella meninkään tänään aamupäivällä suulliseen kuulusteluun! Tapasin siellä pienen, epämuodostuneen miehen, jonka varmaankin tunnet nimellä herra Sinnober. Lähetystöneuvos, jonka tehtäväksi tutkinnon pitäminen oli jätetty, tuli ystävällisesti minua vastaan. Hän sanoi, että hakijaksi samaan paikkaan, jonka toivoin saavani, oli ilmoittautunut myöskin herra Sinnober ja että hän senvuoksi kuulustelisi meitä molempia. Sitten hän kuiskasi hiljaa korvaani: 'Teidän ei tarvitse pelätä mitään kilpailijanne puolelta, paras herra Pulcher. Ne työt, jotka pikku Sinnober on liittänyt hakemukseensa, ovat surkeita!' — Kuulustelu alkoi. En jättänyt ainoaakaan neuvoksen kysymystä vastaamatta. Sinnober ei tietänyt mitään, ei kerrassaan mitään. Sen sijaan että olisi vastannut, hän murisi ja uikutti käsittämätöntä sekasotkua, jota ei kukaan ymmärtänyt. Putosipa hän pari kertaa, heilutellessaan kömpelösti koipiaan, alas korkealta tuolilta, niin että minun täytyi nostaa hänet ylös. Sydämeni vapisi tyytyväisyydestä. Niitä ystävällisiä katseita, joita neuvos loi pikku mieheen, pidin katkerimpana ivana. — Kuulustelu oli päättynyt. Kuinka voisin kuvailla kauhuani! Tuntui kuin äkillinen salama olisi iskenyt minut sylen syvälle maahan, kun neuvos syleili pikku miestä ja sanoi hänelle: 'Ihana ihminen! Mitkä tiedot, mikä ymmärrys, mikä tarkkanäköisyys!' Sitten hän sanoi minulle: 'Olen kovasti pettynyt teidän suhteenne, herra virastoharjoittelija Pulcher. Tehän ette tiedä kerrassa mitään. Ja — älkää pahastuko, jos sanon sen — se tapa, millä olette rohkaissut itseänne koetta varten, sotii kaikkia hyviä tapoja, kaikkea säädyllisyyttä vastaan. Ettehän voinut edes pysyä tuolilla. Tehän putositte lattialle, ja herra Sinnoberin täytyi nostaa teidät ylös. Diplomaattisten henkilöiden täytyy olla aivan raittiita ja harkitsevia. Hyvästi, herra virastoharjoittelija!' Pidin kaikkea vielä mielettömänä ilveenä. Uskalsin mennä ministerin puheille. Hän käski ajaa minut ulos, jos rohkenisin vielä vaivata häntä käynnilläni sen jälkeen kuin olin siliä tavalla käyttäytynyt kokeessa. Hän muka tiesi jo kaiken! Se paikka, johon koetin tunkeutua, oli jo annettu herra Sinnoberille! Niin on joku helvetin mahti riistänyt minulta kaiken toivon. Aion uhrata vapaaehtoisesti elämäni, jota synkkä kohtalo vainoaa. Päästä minut!"
"En milloinkaan!" huusi Baltasar, "Kuuntele ensin minua!"
Hän kertoi nyt kaiken, mitä tiesi Sinnoberista siitä lähtien kuin tämä ensi kerran oli ilmestynyt Kerkon portin ulkopuolelle, kertoi mitä hänelle itselleen oli tapahtunut Mooses Turnuksen talossa pikku miehen läsnäollessa sekä mitä hän oli vastikään kuullut Vincenzo Sbioccalta.
"Se nyt on ainakin varmaa", sanoi hän sitten, "että kaikissa tuon katalan rujokkaan puuhissa on jotain salaperäistä pohjalla. Ja usko minua, ystäväni Pulcher: jos pelissä on jotain helvetillistä noituutta, on sitä vastaan vain mentävä lujin mielin. Voitto on varma, kun vain rohkeus ei petä. Ei siis mitään arkuutta eikä mitään liian maltitonta päätöstä. Käykäämme yhteisvoimin tuon pikku poppamiehen kimppuun!"
"Poppamies", huudahti virastoharjoittelija haltioituneena, "niin, poppamies, oikein kirottu poppamies on tuo pikkuinen, se on varma! Mutta veli Baltasar, mikä meitä sitten vaivaa, elämmekö unessa? Noituus — taikominen — eikö sen aika ole jo kauan sitten ohitse? Onhan ruhtinas Pafnutius Suuri jo monta vuotta takaperin pannut valistuksen voimaan ja julistanut maasta karkotettaviksi kaiken mielettömän ilkivallan, kaiken käsittämättömän. Ja kuitenkin on tänne päässyt hiipimään tuollainen kirottu kieltotavara. Hitto vieköön! Siitähän pitäisi ilmoittaa poliisille ja tullimiehille! — Mutta ei, ei! Vain ihmisten mielettömyys tai, kuten melkein pelkään, tavaton lahjominen on syynä onnettomuuteemme. Tuo kirottu Sinnober kuuluu olevan suunnattoman rikas. Hän seisoi hiljattain rahapajan ulkopuolella, ja silloin kaikki ihmiset osoittivat häntä sormellaan ja huusivat: 'Katsokaa tuota pientä, kaunista pappaa. Hän omistaa kaiken sen kiiltävän rahan, mitä tuolla sisällä lyödään!'"
"Hiljaa", vastasi Baltasar, "hiljaa, ystäväni virastoharjoittelija. Ei tuo ilkiö voi rahalla mitään pakottaa, jotain muuta siinä on takana. — Totta kyllä on, että ruhtinas Pafnutius toi maahan valistuksen kansansa ja jälkeläistensä hyödyksi ja parhaaksi, mutta paljon ihmeellistä ja käsittämätöntä on kuitenkin vielä jäänyt jäljelle. Tarkoitan, että on vielä pidätetty kotitarpeiksi muutamia hauskoja ihmeitä. Niinpä esimerkiksi kasvaa yhä vielä mitättömistä siemenjyvistä suuria, ihania puita, vieläpä mitä erilaisimpia hedelmiä ja viljalajeja, joilla me ravitsemme ruumiimme. Eikö yhä edelleenkin ole vielä luvallista, että kirjavilla kukilla ja hyönteisillä on lehdissään ja siivissään mitä loistavimpia värejä, vieläpä kaikkein ihmeellisimpiä kirjoitusmerkkejä, joista ei kukaan ihminen ymmärrä, ovatko ne öljy-, gouache- vai akvarellimaalausta. Eikä kukaan kirjoitusmestari, olipa vaikka kuinka peijakkaan etevä, kykene lukemaan, saatikka sitten jäljittelemään tuota kaunista kirjoitusta. — Hohhoo, veli Pulcher, sanonpa sinulle, että sisimmässäni tapahtuu toisinaan aivan erikoista! Lasken piipun pois ja kävelen huoneessani edestakaisin. Ihmeellinen ääni kuiskaa silloin minulle, että olen itse ihme, että taikuri nimeltä Pienoismaailma kiehuu minussa ja yllyttää minua kaikenlaisiin mielettömiin kepposiin. Mutta silloin juoksen pois ja ryhdyn tarkastelemaan luontoa ja ymmärrän kaiken, mitä kukat ja vesipurot puhelevat minulle. Silloin valtaa minut autuas taivaan ilo!"
"Sinähän hourailet!" huudahti Pulcher.