Mutta Baltasar, välittämättä hänestä, ojensi käsivartensa etäisyyttä kohti ikäänkuin palavan kaihon valtaamana.
"Kuuntelehan toki", huudahti hän, "kuuntelehan toki, Pulcher, mikä taivaallinen soitto kaikuu läpi metsän iltatuulen kohistessa! Kuuletko, kuinka lähteet korottavat laulunsa voimakkaammaksi, kuinka pensaat ja kukat liittyvät siihen suloisilla äänillään?"
Virastoharjoittelija kallisti korvansa kuunnellakseen sitä soittoa, josta Baltasar puhui.
"Todellakin", puheli hän, "todellakin suhisee metsässä ääniä, jotka ovat suloisemmat ja ihanammat kaikkea mitä eläissäni olen kuullut, ja jotka tunkeutuvat syvälle sieluuni. Mutta ei iltatuuli, eivät pensaat eivätkä kukat laula noin. Paremminkin tuntuu minusta siltä, kuin joku etäällä vetelisi harmonikan alimpia ääniä."
Pulcher oli oikeassa. Todellakin nuo täyteläiset, yhä lähenevät ja voimakkaammiksi paisuvat soinnut muistuttivat harmonikan säveliä, mutta sellaisen harmonikan, joka oli kooltaan ja voimaltaan suunnattoman paljon suurempi tavallisia.
Kun ystävykset nyt kulkivat eteenpäin, tarjoutui heille näytelmä, niin lumoava, että he jäivät hämmästyksestä jäykistyneinä, paikalleen juurtuneina seisomaan. Vähän matkan päässä ajoi metsän halki verkalleen mies, joka oli puettu melkein kiinalaiseen tapaan, paitsi että hänellä oli päässään leveä baretti liehuvine sulkineen. Vaunut muistuttivat avonaista, säkenöivästä kristallista valmistettua näkinkenkää, ja molemmat korkeat pyörät näyttivät olevan samaa ainetta. Niiden pyöriessä kuului mitä ihanimpia harmonikan säveliä, jotka ystävykset olivat kuulleet jo kaukaa. Kaksi lumivalkeaa yksisarviaista, joilla oli kultaiset silat, veti vaunuja. Niissä istui ajomiehen paikalla hopeafasaani pitäen nokassaan kultaisia ohjaksia. Takana ylhäällä istui suuri kultakuoriainen, joka näytti liehtovan näkinkengässä istuvalle ihmeelliselle miehelle viileyttä löyhytellen kimmeltäviä siipiään. Kulkiessaan ystävysten ohitse mies nyökäytti heille ystävällisesti päätään. Samassa osui miehen kädessä olevan pitkän ruokokepin säkenöivästä nupista säde Baltasariin, joka tunsi polttavan piston syvällä rinnassaan ja vaipui maahan kumeasti voihkaisten.
Mies katseli häntä hymyillen ja nyökkäsi vieläkin ystävällisemmin kuin äsken.
Niin pian kuin nuo taika-ajopelit katosivat tiheikköön harmonikan sävelten vielä hiljaa soidessa, syöksyi Baltasar aivan suunniltaan riemusta ja ihastuksesta ystävänsä kaulaan ja huusi:
"Pulcher, olemme pelastetut! Tuo on se joka murtaa Sinnoberin kirotun lumon!"
"En voi kertoa", sanoi Pulcher, "miltä minusta tuntuu tällä hetkellä, olenko hereillä vai uneksinko. Mutta se ainakin on varmaa, että outo riemun tunne tunkee lävitseni ja että lohtu ja toivo palaavat sieluuni."