"Näetkö, kuuletko?" sanoi Baltasar.
"En näe mitään muuta", vastasi Heikki, "kuin kaksi pientä valkoista hevosta, jotka syövät ruohoa. Se taas, mikä kaikuu ilmassa, johtuu todennäköisesti ulos viritetyistä tuulikanteleista."
Kohtalaisen suuren, yksikerroksisen huvilan ihana, yksinkertainen rakenne ihastutti Baltasaria. Hän veti kellonnuorasta, ja heti aukeni ovi. Suuri, kurjen muotoinen, aivan kullankeltainen, loistava lintu seisoi ovenvartijana ystävysten edessä.
"No katsopas", sanoi Heikki Baltasarille, "katsopas vasta hullunkurista palvelijanpukua! Jos aiomme jäljestäpäin antaa tuolle miehelle juomarahan, niin lieneekö hänellä kättä, millä työntäisi sen liivintaskuunsa?"
Näin sanoen kääntyi hän kurjen puoleen, tarttui sen loistaviin höyheniin, jotka löyhyivät nokan alapuolella kurkun kohdalla kuin tuuhea röyhelö, ja sanoi:
"Suvaitkaa ilmoittaa meidät herra tohtorille, ihastuttava ystäväni!"
Kurki ei sanonut mitään muuta kuin "kvirrr" ja puraisi Heikkiä sormeen.
"Tuhat tulimmaista!" kiljaisi Heikki. "Mies lienee sittenkin kirottu lintu!"
Samassa aukeni sisäovi ja tohtori itse tuli vieraitaan vastaan. Pieni, laiha, kalpea mies. Hänellä oli päässään pieni samettimyssy, jonka alta valui kaunis tukka pitkinä kutreina. Hänellä oli yllään pitkä, keltainen intialainen puku ja jaloissaan pienet punaiset nyörikengät, joista oli vaikea erottaa, olivatko ne päällystetyt kirjavalla nahalla vai jonkun linnun loistavilla sulilla. Hänen kasvoistaan loisti rauha ja suopeus. Se vain tuntui kummalliselta, että kun häntä katsoi oikein likeltä ja tarkasti, näytti siltä, kuin hänen kasvoistaan olisivat katselleet vieläkin pienemmät kasvot, kuin lasikaapista.
"Näin teidät ikkunastani, arvoisat herrat", sanoi nyt Prosper Alpanus hiljaa, vähän venytetyllä äänellä, miellyttävästi hymyillen. "Tiesin tosin jo ennenkin hyvin, ainakin mitä teihin tulee, rakas herra Baltasar, että tulisitte luokseni. Suvaitkaa seurata minua."