Prosper Alpanus vei heidät korkeaan, pyöreään huoneeseen, joka oli yltympäri päällystetty taivaansinisillä verhoilla. Valoa tuli ylhäältä kupukatossa olevasta ikkunasta. Sen säteet valuivat loistavaksi kiilloitetulle, sfinksin kannattamalle marmoripöydälle, joka oli keskellä huonetta. Muuten ei huoneessa huomannut kerrassaan mitään kummallista.
"Millä voin palvella teitä?" kysyi Prosper Alpanus.
Silloin Baltasar kertoi lyhykäisesti niitä tiesi pikku Sinnoberista siitä lahtien kuin oli tavannut hänet ensi kerran Kerkon ulkopuolella. Hän lopetti kertomuksensa vakuuttaen, että hänessä oli herännyt luja usko, että Prosper Alpanus oli se avulias taikuri, joka tekisi lopun Sinnoberin kurjasta, inhottavasta noituudesta.
Prosper Alpanus oli vaiti syviin ajatuksiin vaipuneena. Viimein parin minuutin kuluttua hän alkoi puhua vakavan näköisenä ja matalalla äänellä:
"Kaikesta siitä päättäen, mitä olette kertonut minulle, Baltasar, ei ole epäilystäkään, että pikku Sinnober on erikoinen ja salaperäinen olento. Mutta täytyy ensin tuntea vihollinen, jota vastaan tahtoo taistella, samoin syy, jonka vaikutuksen tahtoo tuhota. On luultavaa, että pikku Sinnober ei ole mitään muuta kuin juurikääpiö. Tutkikaamme heti."
Prosper Alpanus veti silkkistä nuoraa, joita riippui yltympäri huoneen katosta. Eräs verho suhahti kahtia, näkyviin tuli suuria kirjoja täydelleen kullatuissa kansissa, ja alas vierivät sirot, ilmavan kevyet, setripuiset portaat. Prosper Alpanus nousi näille portaille ja otti ylimmältä hyllyltä suuren kirjan, jonka asetti marmoripöydälle pyyhittyään siitä ensin huolellisesti pölyn suurella, välkkyvistä riikinkukon sulista tehdyllä tomuhuiskulla.
"Tämä teos", sanoi hän sitten, "käsittelee juurikääpiöitä, jotka ovat kaikki kuvatut siinä. Ehkä löydätte vihamielisen Sinnoberinne niiden joukosta, ja silloin hän on joutunut käsiimme."
Kun Prosper Alpanus avasi kirjan, näkivät ystävykset joukon siististi väritettyjä vaskipiirroksia, jotka esittivät mitä ihmeellisimpiä, epämuodostuneimpia kääpiöitä ja hullunkurisimpia irvinaamoja, mitä nähdä saattaa. Mutta heti kun Prosper kosketti jotakuta näistä miekkosista, tuli se eläväksi, hyppäsi ulos kirjasta, ilvehti ja loikki marmoripöydällä hyvin hullunkurisesti, napsutteli sormiaan, teki käyrillä säärillään mitä sievimpiä pyörähdyksiä ja hyppyjä ja lauloi: "kvirr, kvapp, pirr, papp", kunnes Prosper tarttui sen päähän ja pani sen jälleen kirjaan, missä se pian sileni ja tasaantui kirjavaksi kuvaksi.
Samalla tavalla tarkasteltiin kaikki kirjan kuvat, mutta aina kun Baltasar oli huutamaisillaan "tuo on Sinnober", täytyi hänen kuitenkin lähemmin tarkastettuaan surukseen huomata, ettei miekkonen mitenkään voinut olla Sinnober.
"Sehän on peräti kummallista", sanoi Prosper Alpanus, kun kirja oli tarkastettu loppuun asti. "Mutta", jatkoi hän, "Sinnober lienee sitten kerrassaan menninkäinen. Tarkastakaammepa."