Erään viehättävän kylän lähellä tien varrella makasi köyhä, rääsyinen talonpoikaisnainen ojentuneena auringonhehkun paahtamalle maalle.
Nälän ja janon kiusaama nais-parka oli aivan nääntyneenä vaipunut maahan taakkansa painosta. Hän oli nimittäin kokoillut metsästä puiden ja pensaiden alta vasunsa täpösen täyteen kuivia puita. Kun hän uuvuksissaan tuskin voi hengittää, luuli hän aivan yksinkertaisesti kuolevansa. Mutta sittenhän loppuisi kerralla tämäkin loputon kurjuus, ajatteli hän.
Pian hän sai kuitenkin kylliksi voimaa avata solmusta köyden, jolla oli kiinnittänyt puuvasun selkäänsä, ja hinata itsensä ruohikkoon, joka oli aivan lähellä. Sitten puhkesi hän äänekkääseen valitukseen:
"Pitääkö sitten", voivotteli hän, "pitääkö yksin minua ja miestäni kohdata kaiken hädän ja kurjuuden? Emmekö me ole koko kylässä ainoat, jotka kaikesta uutteruudesta, kaikesta vaivalla vuodatetusta hiestä huolimatta elämme alituisessa köyhyydessä ja tuskin ansaitsemme kylliksi tyydyttääksemme nälkäämme? — Kolme vuotta sitten, kun mieheni löysi maasta kultarahat kääntäessään puutarhamaata, luulimme, että onni viimeinkin oli tullut meidän luoksemme ja että hyvät päivät seuraisivat. Mutta mitä tapahtui! — Varkaat anastivat rahat, koti ja riihi paloivat meiltä, viljan pellolla löi raeilma, ja täydentääkseen meidän sydäntuskamme mitan reunojaan myöten rankaisi meitä taivas vielä tällä pikku vaihdokkaalla, joka syntyi minulle koko kylän häpeäksi ja pilkaksi. — Pyhän Laurin päivänä on poikanen nyt tullut kahden ja puolen vuoden vanhaksi, eikä voi seisoa eikä kävellä hämähäkinjaloillaan ja sensijaan että puhuisi hyrrää ja naukuu kuin kissa. Ja kaiken lisäksi syö tuo onneton epäsikiö kuten vahvin ainakin kahdeksanvuotias poika, eikä se vähääkään näy hänessä. Jumala armahtakoon sekä häntä että meitä, ettei meidän omaksi kiusaksemme ja suureksi vaivaksemme tarvitse syöttää poikaa suureksi. Sillä pikkukääpiö tulee varmasti syömään ja juomaan yhä enemmän, mutta ei tekemään työtä ikänään! Ei, ei, se on enemmän kuin ihminen voi kestää täällä maailmassa! — Oi, jospa voisin kuolla — vain kuolla!"
Näin sanoen alkoi nais-parka nyyhkyttää, kunnes viimein tuskansa näännyttämänä, lopen voimattomana nukahti uneen.
Täydellä syyllä voikin vaimo moittia inhoittavaa vaihdokasta, joka oli syntynyt hänelle kaksi ja puoli vuotta sitten. Se mitä ensi silmäyksellä aivan hyvin olisi voinut pitää omituisen kyhmyisenä puukappaleena, oli nimittäin tuskin kahta vaaksaa korkeampi, epämuodostunut poika; se kieriskeli nyt hyrräten ruohikossa, ryömittyään alas vasun päältä, missä oli maannut poikkipuolin.
Tuon olennon pää oli syvällä hartioiden välissä, selän paikalla oli kurpitsanmuotoinen kasvannainen ja aivan rinnan alapuolella riippuivat sääret, jotka olivat ohuet kuin pähkinäpuun oksat. Pojan ulkomuoto muistutti halkaistua retikkaa. Kasvoista ei ensi silmäyksellä erottanut paljoa, mutta lähemmin tarkastaessa huomasi pitkän terävän nenän, joka pisti esiin mustien pörröisten hiusten keskeltä, sekä parin pieniä mustan säkenöiviä silmiä, jotka yhdessä muuten aivan vanhojen kurttuisten kasvonpiirteiden kanssa muistuttivat pikku noitaa.
Kun nyt, kuten sanottu, vaimo oli mieli karvaana vaipunut syvään uneen ja hänen pikkupoikansa oli kierittänyt itsensä aivan hänen viereensä, tapahtui että neiti Ruusunihana, läheisen luostarin johtajatar, kulki tietä pitkin palaten kävelyretkeltä. Hän pysähtyi, ja hurskas ja säälivä kun oli luonteeltaan, tuli hyviin liikutetuksi nähdessään edessään olevan kurjuuden.
"Oi laupias taivas", säälitteli hän itsekseen, "kuinka paljon surkeutta ja hätää onkaan tässä maailmassa! Onneton nais-parka! Tuskin on hänellä henkipoloinen tallella, kun on saanut tehdä työtä yli voimiensa. Tuohon on nyt raukka vaipunut nälän ja huolien painamana. Nyt vasta oikein selvästi tunnen oman köyhyyteni ja voimattomuuteni. Oi, jospa minulla olisi yhtä paljon kykyä kuin tahtoa auttaa. Mutta sitä, mitä minulla vielä on jälellä, niitä vähäisiä lahjoja, joita vihamielinen kohtalo ei voinut ryöstää ja hävittää minulta, niitä tahdon käyttää pontevasti ja uskollisesti poistaakseni tämän surun. Raha, jos minulla olisikin sitä käytettävänäni, ei auttaisi ollenkaan sinua, nais-parka, vaan ehkä vielä pahentaisi sinun tilaasi. Sinulle ja miehellesi, teille molemmille ei nyt kerta kaikkiaan ole suotu rikkautta, ja siltä, jolle ei ole suotu rikkautta, katoavat kultakolikot taskusta hänen itsensä tietämättä miten. Hänellä on niistä vain pelkkää kiusaa ja hän tulee vain sitä köyhemmäksi mitä enemmän rahaa hänelle virtaa. Mutta tiedän kyllä, että enemmän kuin kaikki köyhyys, kaikki puute, kalvaa sydäntäsi se seikka, että sinulle syntyi tuo pieni hirviö, joka riippuu sinussa kuin ilkeä, salainen pahe, jota sinun on kannettava läpi elämäsi. Suuri, kaunis, voimakas, viisas, niin, mitään kaikesta tuosta ei pojasta voi milloinkaan tulla, mutta häntä voi ehkä vielä auttaa toisella lailla."
Näin sanoen istuutui neito ruohikkoon ja otti pienokaisen helmaansa. Ilkeä pikku velho rimpuili ja ponnisteli vastaan, murisi ja yritti purra neitoa sormeen. Mutta tämä puhui: