"Mutta, paras tohtori", huudahti neito, "kuinka on mahdollista, ettemme ole oppineet tuntemaan toisiamme aikaisemmin, ettemme ole tavanneet toisiamme kertaakaan?"
"Erilainen kasvatus, hyvä neiti", vastasi Prosper Alpanus, "erilainen kasvatus on siihen yksinomaisena syynä. Silloin kun te toivorikkaana tyttönä Sinisaarella saitte antautua kokonaan rikkaan luontonne ja onnellisen neronne varaan, olin minä surullisena ylioppilaana suljettuna pyramiideihin ja kuuntelin professori Zoroasterin, vanhan marisijan luentoja, joka tiesi kirotun paljon. Arvoisan ruhtinas Demetriuksen hallitessa valitsin asuinpaikakseni tämän pienen, suloisen maan."
"Kuinka", sanoi neito, "eikö teitä karkoitettu, kun ruhtinas
Pafnutius toi maahan valistuksen?"
"Ei suinkaan", vastasi Prosper, "minun onnistui päinvastoin kokonaan salata oma minäni, kun koetin — mitä valistusasioihin tulee — osoittaa aivan erikoisia tietoja kaikenlaisissa kirjoituksissa, joita levitin. Todistin, ettei ukkonen milloinkaan jyrissyt eikä salama leimahtanut ruhtinaan tahtomatta ja että meidän oli kiittäminen kauniista ilmasta ja hyvästä sadosta ainoastaan ja yksinomaan hänen ja hänen aatelistonsa ponnistuksia, sillä hehän ovat sisähuoneissa neuvotelleet siitä hyvin viisaasti sillä aikaa kuin alhainen kansa ulkona pellolla kynti ja kylvi. Ruhtinas Pafnutius korotti minut silloin salaiseksi ylivalistusesimieheksi, paikkaan, jonka hylkäsin myrskyn ohimentyä kuin rasittavan taakan. Salassa olin hyödyksi kykyni mukaan. Toisin sanoen olin hyödyksi sillä lailla kuin me, minä ja te, armollinen neiti, katsomme olevamme hyödyksi. — Tiedättekö ehkä, parahin neiti, että minä varoitin teitä valistuspoliisin sisäänmurtautumiselta, että teidän on kiittäminen minua niiden näppärien esineiden omistamisesta, joita äsken näytitte minulle? — Oi hyvä Jumala, rakas johtajatar, luokaa vain silmäys ulos näistä ikkunoista. Ettekö sitten tunne tätä puistoa, jossa niin usein kävelitte huviksenne ja puhelitte niiden ystävällisten henkien kanssa, jotka asuvat pensaissa, kukissa ja lähteissä? Tämän puiston olen pelastanut tieteeni avulla. Se on vieläkin aivan samanlainen kuin vanhan Demetriuksen aikoina. Ruhtinas Barsanuf ei, taivas olkoon kiitetty, paljoa välitä taikuudesta. Hän on ystävällinen herra ja antaa jokaisen elää mielensä mukaan ja loihtia niin paljon kuin haluttaa, kunhan vain pysyy huomaamattomana ja maksaa veronsa oikein. Niinpä siis elän täällä, kuten te, armollinen neiti, luostarissanne, onnellisena ja huolettomana!"
"Tohtori", huudahti neito kyynelten tulviessa hänen silmiinsä, "mitä te sanotte, tohtori! Mikä yllätys! Niin, minä tunnen tämän lehdon, jossa olen nauttinut autuaimpia iloja! Tohtori, jalo mies, jota minun on kiittäminen niin paljosta! Ja te voitte vainota minun pikku suojattiani niin kovasti?"
"Te olette, parahin neiti", vastasi tohtori, "synnynnäisen hyväluontoisuutenne houkuttelemana tuhlannut lahjojanne arvottomalle. Sinnober on ja pysyy, teidän suosiollisesta avustanne huolimatta, pienenä muodottomana lurjuksena, joka on nyt, kun kultainen kampa on särkynyt, kokonaan minun käsissäni."
"Oi säälikää, tohtori!" rukoili neito.
"Suvaitkaa katsoa tänne", sanoi Prosper pitäen neidon edessä laatimaansa Baltasarin horoskooppia.
Neito katsahti siihen ja huudahti sitten tuskaisena:
"Niin, jos asian laita on sillä lailla, on minun kai väistyttävä korkeamman mahdin tieltä. Sinnober parka!"