Kultaiset tähdet olivat nousseet taivaan sinilaelle. Hiljainen yötuuli vieri suhisten tuoksuavain niittyjen yli. Kovemmin kuului purojen lirinä ja tummain puiden kohina kaukaisista metsistä. Fredrik ja Reinhold astuivat kukkulalta alas soittaen ja laulaen, ja kirkkaina ja selvinä aaltoilivat ilmassa, kuin loistavain siipien kantamina, heidän ikävöitseväin laulujensa sulosäveleet.
Yömajaan saavuttua viskasi Reinhold nopeasti luntun ja matkalaukun pois ja pusersi innokkaasti Fredrikkin rintaansa vasten. Fredrik tunsi kasvoillensa valuvan kuumia kyyneleitä; ne tulivat Reinholdin silmistä.
Miten Fredrik ja Reinhold tulivat Martti mestarin työhön.
Herättyään seuraavana aamuna ei Fredrik nähnyt missään eilistä ystäväänsä, vaikka he yhdessä olivat käyneet levolle olkivuoteelle, ja kun luuttu ja matkalaukkukin olivat poissa, niin ei hän saattanut uskoa muuta kuin että Reinhold hänelle tuntemattomista syistä oli jättänyt hänet ja lähtenyt käymään jotakin toista tietä. Vaan hänen mentyänsä ulos tulikin Reinhold hänelle vastaan, matkalaukku hartioilla, luuttu kainalossa ja ihan toisissa vaatteissa kuin eilen. Höyhentöyhdön oli hän ottanut pois hatustansa, jättänyt miekan kupeeltansa ja vaihtanut oman samettikoristeisen nuttunsa halpaan nukkavieruun talonpoikaiseen.
"No", sanoi hän iloisesti nauraen kummastuneelle ystävälleen, "pidäthän minua nyt oikeana rehellisenä kumppaninasi. — Mutta, kuulepas, makasitpa oikein aika lailla semmoiseksi mieheksi, joka rakkauden pauloissa vaikeroi. Katsohan vaan, kuinka ylhäällä jo aurinko on. Lähtekäämme matkalle".
Fredrik oli ääneti ja ajatuksiinsa vaipuneena, hän tuskin vastasi Reinholdin kysymyksiin, tuskin huomasi hänen pilaansa. Ihan vallattomana hyppeli sitä vastoin Reinhold, riemuiten ja hattuansa heilutellen. Mutta hänkin kävi vähitellen sitä äänettömämmäksi, mitä likemmä kaupunkia he tulivat.
"Minä en jaksa käydä enää, epätietoisuuden levottomuus ja suloinen tuska väsyttävät niin minua; levähtäkäämme vähän täällä puiden siimeksessä".
Niin sanoi Fredrik, kun he jo olivat melkein Nürnbergin kaupungin portilla, ja heittäysi ihan uupuneena nurmikolle. Reinhold kävi istumaan hänen viereensä ja alkoi hetkisen perästä:
"Eilisiltana olin minä varmaankin sinun mielestäsi, veljeni, hyvin kummallinen. Mutta kun sinä kerroit minulle rakkaudestasi, kun olit niin toivotonna, silloin pisti päähäni kaikenlaisia joutavia ajatuksia, ne sekoittivat järkeni ja olisivat vähällä tehneet minut hulluksi, joll'eivät sinun laulusi ja minun luuttuni olisi karkoittaneet pahoja henkiä. Kun tänä aamuna auringon ensi säde minut herätti, oli jo täydellinen iloisuus palannut mieleeni. Minä juoksin ulos, ja hypellessäni pensahikossa muistui minulle monta iloista seikkaa mieleen. Miten tapasinkaan minä sinut ja miten kokonaan miellyin sinuun! — Eräs hupainen seikka, joka tapahtui joku aika sitten Italiassa, juuri minun ollessani siellä, juohtui myöskin mieleeni, ja sen kerron minä sinulle, kun se ihan elävästi näyttää, mitä todellinen ystävyys voi. Muuan jalo ruhtinas, kaunotaiteiden innokas ystävä ja suojelija, oli nimittäin määrännyt suuren palkinnon taulusta, joka olisi maalattava hänen ihan tarkoilleen määräämänsä ylevän ja ihanan, vaan hyvin vaikean suunnitelman mukaan. Kaksi nuorta maalaria, toistensa parasta ystävää, joilla oli tapana työskennellä yhdessä, päättivät kilpailla palkinnosta. He ilmasivat toisilleen suunnitelmansa ja keskustelivat tarkoin ja kauan siitä, miten vaikeudet voisi voittaa. Vanhempi oli taitavampi piirustaja ja tottuneempi alkusuunnitelman laatija. Hän käsitti heti tehtävänsä ja kohta oli hänellä alkupiirros paperilla. Nuorempi olisi toivottomana uupunut jo ensi yrityksestä, ellei vanhempi olisi häntä lakkaamatta kiihottanut ja hyvillä neuvoilla ohjannut. Kun he sitte ryhtyivät maalaamaan, osasi taas nuorempi, kokonainen mestari pensselin ja värien käytännössä, antaa vuorostaan monta ohjausta vanhemmalle, joita hän hyvällä menestyksellä noudattikin. Siitä seurasi, että nuorempi ei koskaan ennen ollut paremmin kuvaa piirustanut, vanhempi ei paremmin maalannut, kuin silloin. Taulujen valmistuttua syleilivät mestarit toisiansa, kumpikin oli iloissaan — ihastuksissaan toisensa teoksesta, kumpikin valmis antamaan toiselleen uljaasti ansaitun palkinnon. Nuorempi sai sen. Silloin sanoi hän ihan häpeissään: 'miten taisinkaan minä saada palkinnon; mitä on minun ansioni ystäväni ansion rinnalla, miten olisinkaan minä hänen neuvottaan, hänen oivallisitta avuttansa voinut saada mitään kelvollista toimeen?' Siihen vastasi vanhempi: 'etkö sinä sitte olekaan auttanut ja ohjannut minua: oivallisilla neuvoilla? Ei minunkaan tauluni kyllä ole mikään huono, vaan sinä olet saanut palkinnon, kuten oikein onkin. Saman tarkoituksen perille pyrkiä, uljaasti ja julki, se on oikein ystäväin asia; voittajan kunnia kunnioittaa voitettuakin, minä rakastan sinua nyt vielä enemmän, kun niin urhoollisesti taistelit ja voitollasi tuotit minullekin kunniaa ja mainetta'. — Maalari oli oikeassa, eikö niin, Fredrik? Eikö uljaasti, kaiketta kavalatta petoksetta yhtäläisestä palkinnosta taistelemisen pitäisi todellisia ystäviä oikein sydämmen pohjasta yhdistämän, paljoa ennemmin kuin heitä saattaman eripuraisiksi? Pitääkö jaloissa sydämmissä olla tilaa alhaiselle kateudelle ja ilkeälle vihalle?"
"Ei koskaan", vastasi Fredrik, "ei milloinkaan. Nyt me olemme oikein rakkaita veljiä ja kohtapa teemmekin kumpikin tuon Nürnbergiläisen näyteteoksen, kaksi-fuderisen tynnyrin, mutta taivas minua siitä varjelkoon, että tuntisin edes pienintäkään kateutta, vaikka sinulta, veli kulta, syntyisikin parempi kuin minulta".