"Katsos vaan, Fredrik! kelpo poika, oletko taas tullut kotimaille? — Sepä oivallista! — Ja olet myöskin valinnut oikean, jalon ammatin, ruvennut tynnyrisepäksi! — Kyllähän herra Holzschuer käy aina, kun sinusta on puhe, hyvin kiukkuiseksi ja arvelee suurenkin taiturin menneen sinussa hukkaan, ja että sinä kyllä olisit oppinut valamaan yhtä sieviä kuvia ja koristuksia kuin ne, joita näkee Pyhässä Sebaldissa ja Juggerin talossa Augshurgissa, mutta se on vaan turhaa lörpötystä; siinä teit viisaasti, että valitsit oikean tien. Tuhannesti olet sinä tervetullut".
Ja samalla otti Martti herra hänet olkapäistä kiini ja pusersi itseään vasten, kuten hänen tapansa oli syleillä.
Fredrik sai Martti mestarin ystävällisestä vastaan-otosta rohkeutta ja pääsi kaikesta arkamaisuudestansa. Vapaasti ja pelkäämättä esitti hän mestarille asiansa, rohkenipa puhua vielä Reinholdinkin puolesta.
"No, toden totta", sanoi Martti mestari, "sopivampaan aikaan ette mitenkään olisi voineet tulla kuin juuri nyt, kun työtä tulee oikein tulvimalla eikä ole työn tekijöitä. Te olette molemmat sydämmellisesti tervetulleet. Riisukaa vaan heti matkalaukkunne ja astukaa sisään, päivällinen on kyllä jo melkein lopussa, mutta te voitte kuitenkin käydä vielä pöytään ja Roosa kyllä pitää teistä huolen".
Näin sanoen vei Martti mestari heidät ruokasaliin. Siellä istuivat kunnialliset ammattikunnan mestarit, ylinnä pöydän päässä arvoisa herra Jaakko Paumgartner, kaikki hehkuvin kasvoin. Jälisteet oli juuri tuotu pöydälle ja hyvä viini vaahtosi suurissa juomalaseissa. Oltiin jo päästy niin pitkälle, että kukin puhui kovalla äänellä, jokainen vaan eri asioita, ollen kuitenkin samalla kuulevinaan ja ymmärtävinään kaikkien puheet, ja että tuon tuostakin aina joku remahti nauramaan, tietämättänsä miksi. Vaan kun Martti mestari kuuluvalla äänellä ilmoitti, että hänelle ihan paraimpaan tarpeesen oli kaksi hyvillä todistuksilla varustettua kisälliä juuri tullut tarjoutumaan työhön, silloin vaikenivat kaikki ja katselivat mieltymyksellä kauneita, reippaita nuorukaisia, joita Martti mestari kädestä talutti: Reinhold katsoi säteilevin silmin, melkeinpä ylpeästikin ympärilleen, vaan Fredrik käänsi katseensa maahan ja pyöritteli hattua käsissään. Martti mestari vei heidät istumaan pöydän alimpaan päähän, mutta ne paikat Olivatkin paraimmat kaikista, sillä kohta sen perästä tuli Roosa, istuutui heidän keskellensä ja tarjoeli heille sitte maukkaita ruokia ja hyvää, vaahtoista viiniä.
Lempeä, suloinen, viehättävä Roosa kaunisten nuorukaisten keskellä, vanhain partasuiden mestarien seurassa — se oli varsin ihanaa katsella, se muistutti valoisaa, synkälle taivaalle yksinään kohonnutta aamupilveä, tai pikemmin kauniita kevään kukkasia, jotka kohottavat loistavia päitään värittömästä, lakastuneesta ruohokosta.
Pelkästä ilosta ja onnellisuudesta taisi Fredrik tuskin hengittää. Ainoastaan salaa uskalsi hän silloin tällöin katsahtaa häneen, joka oli kaikkien hänen ajatuksiensa ja toiveittensa esine. Hän katsoa tuijotti vaan eteensä lautaselle eikä maistanut muruakaan — miten se olisikaan ollut hänelle mahdollista!
Reinhold sitä vastoin ei ollenkaan lakannut säihkyvin, säteilevin silmin katselemasta suloista neitoa. Hän alkoi kertoa matkoistansa niin kummallisen vilkkaasti, ettei Roosa ollut koskaan semmoista kuullut. Hänestä tuntui, kuin kaikki, mitä Reinhold puhui, olisi tuhansine kuvineen ihan elävänä hänen silmäinsä edessä. Hän oli pelkkänä silmänä ja korvana, eikä oikein tiennyt, miten hänestä tuntui, kun Reinhold täydessä puheensa innossa otti hänen kätensä ja puristi sitä rintaansa vasten.
"Mutta, Fredrik", sanoi Reinhold äkkiä kesken puhettansa, "mitä istut sinä siinä niin mykkänä ja kankeana. Onko sinulta puhelahja kokonaan kadonnut? Tule! juokaamme tämän rakastettavan suloisen neitosen onneksi, joka on meitä niin hyvin ravinnut".
Fredrik tarttui vapisevin käsin suureen lasiin, jonka Reinhold oli kaatanut ihan piripinnaksi. Se täytyi hänen — Reinhold ei tyytynyt muuten — juoda ihan viimeiseen pisaraan saakka.