Mitä Martta rouva puhui kisälleistä Roosan kanssa. Konradin ja Martti mestarin riita.
Nuorilla tytöillä on tapana oikein perin pohjin muistella ja mielessään kertoella kaikki juhlapäivän ilot vasta seuraavana aamuna ja se jälkijuhla on heistä miltei viehättävämpi kuin juhla itse. Niinpä istui Roosakin toisena aamuna yksinään huoneessansa, kädet ristissä sylissä, pää miettiväisesti kumartuneena ja neulomus unohduksissa. Varmaankin oli hän vielä kuulevinaan Reinholdin ja Fredrikin laulua tai näkevinään, miten sukkela Konrad voitti vastustajansa ja tuli sitte häneltä pyytämään voittonsa palkintoa. Milloin hyräili hän pari säettä jostakin laulusta, milloin kuiskasi hän: minunko kukkiani te tahdotte? ja silloin loisti tummempi puna hänen poskillansa, silloin välähteli salamoita hänen alastaipuneiden silmäluomiensa takaa, kohosi hiljaisia huokauksia hänen syvimmästä sydämmestänsä. Martta rouva tuli sisälle ja Roosa iloitsi jo edeltäkäsin nyt toki saavansa oikein juurta jaksain kertoa, miten mikin seikka Katarinan kirkossa ja kilpakentällä oli tapahtunut. Kun Roosa oli saanut kaikki jutelleeksi, sanoi Martta rouva hymyillen:
"Kohtapa saattekin, Roosaseni, valita, kenen kolmesta kauniista kosijasta vaan tahdotte".
"Herran tähden!" sanoi Roosa hypähtäen ylös ihan säikähdyksissään ja punastuen aivan hiuksiinsa asti. "Hyvä Martta, mitä hullutuksia mietittekään? — minä — kolmestako kosijasta?"
"Älkää teeskennelkö Roosaseni", puhui Martta rouva edelleen, "ikäänkuin ette mitään tietäisi, mitään aavistaisi. Silloinhan olisitte ihan sokea, jollette huomaisi, että kisällimme Reinhold, Fredrik ja Konrad, että he kaikki kolme rakastavat teitä aivan innokkaasti".
"Mitä joutavia kuvittelette mielessänne, Martta", kuiskasi Roosa, peittäen kasvonsa käsillään.
"No, no", jatkoi Martta puhettaan, istuutuen Roosan eteen ja kiertäen käsivartensa hänen ympäri, "sinä lempeä, kaino lapsi, otappa kätesi pois ja katso minua ihan suoraan silmiin ja sano sitte vielä, ettet jo aikoja sitten ole huomannut, miten kisällit sinua rakastavat, sanoppas! — Näetkös, sitä et voi! — ja kummallistahan todella olisikin, jos tytön silmät eivät heti semmoista keksisi. Kaikkien silmäthän kääntyvät työstä sinuun, kaikkihan ovat rivakampia, kun sinä vaan astut työhueneesen. Reinhold ja Fredrik laulavat silloin kauneimpia laulujansa ja hurjapäinen Konradikin tulee siveäksi ja ystävälliseksi; jokainen kokee tehdä sinulle mieliksi, jokaisen kasvot säteilevät, kun sinä vaan suot yhden katseen, yhden ystävällisen sanan! No, tyttäreni, eikö se sitte sinua miellytä, että semmoiset uljaat nuorukaiset etsivät sinun suosiotasi? — Kenen sinä näistä kolmesta valitset tai valitsetko ketään, sitä en todellakaan voi sanoa, sillä ystävällinen ja hyvä olet sinä heitä kaikkia kohtaan, vaikka minä — vaan jääköön se sanomatta. Jos sinä nyt puhuisit minulle näin: Martta, neuvokaa minua, kelle näistä nuorukaisista, jotka minua kosivat, antaisin käteni ja sydämmeni, silloin vastaisin minä toden totta: ellei sydämmesi sano aivan selvästi ja ymmärrettävästi: hän se on, niin anna heidän kaikkien mennä menojansa. Mutta muuten on Reinhold minun mieleiseni, samoin Fredrik ja Konrad, ja sitte on minulla taas jokaisesta paljon muistuttamistakin. — Niin, todellakin, Roosaseni, nähdessäni näiden nuorukaisten niin rivakasti työskentelevän, muistelen minä aina rakasta miesvainajatani ja silloin täytyy minun sanoa, että vaikka hän ei juuri paljon osannutkaan hienoa työtä, niin teki hän kuitenkin kaikki, mitä teki, toisenlaisella innolla, toisella tavalla. Sen voi kyllä huomata, että kaikki hänen ajatuksensa olivat työhön kiintyneinä, vaan nämä nuorukaiset näyttävät minusta olevan vaan niin tekevinään ja ajattelevan aivan toisia asioita; työ näyttää olevan heille kuormana, jonka he ovat vapaatahtoisesti ottaneet hartioilleen ja kantavat sitä nyt rohkeasti. Fredrikin kanssa tulen minä parhaiten toimeen, hänellä on uskollinen, ystävällinen luonne. Hän ikäänkuin kuuluu paraiten meidän joukkoomme, minä ymmärrän mitä hän puhuu ja että hän rakastaa teitä niin hiljaisesti, niin kainosti kuin hurskas lapsi, että hän tuskin uskaltaa katsoa teihin, että hän punastuu, kun te sanotte sanankaan hänelle, sitä minä juuri hänessä pidän parahimpana avuna".
Kyynel kohosi Roosan silmään Martta rouvan lausuessa näitä viimeisiä sanojansa. Hän nousi ylös ja sanoi ikkunaan päin katsoen: "rakastanhan minä kyllä Fredrikkiäkin, mutta älä vaan sentähden halveksi Reinholdia".
"Kuinka minä häntä halveksisin", vastasi Martta, "onhan Reinhold ihan kieltämättä kaunein kaikista. Mimmoiset silmät! — kun hän niillä kuin salamoilla katsahtaa kehen, niin niitä katseita tuskin voi kestää. — Mutta koko hänen olennossansa on jotakin kummallista, mikä minua oikein värisyttää ja estää häneen tutustumasta. Minun luullakseni täytyy Martti mestarin mielestä olla yhtä vaikeata käskeä Reinholdia sitä tai tätä tekemään, kuin minusta olisi, jos joku minun kyökkiini toisi kullasta ja kalliista kivistä loistavan astian ja minun pitäisi sitä käyttää kuin tavallista huonoa kapinetta, vaikka sitä tuskin uskaltaisin edes koskeakaan. Hän kertoo, juttelee ja puhuu ja hänen sanansa soivat kuin suloinen musiikki, niin viehättävästi, että niitä kuullessa unohtaa kaikki, vaan kun perästäpäin tarkemmin ajattelen, mitä hän milloinkin puhuu, niin huomaankin, etten ollutkaan ymmärtänyt sanaakaan. Ja jos joskus, kuten välistä sattuu, laskeekin leikkiä meidän tavalla, ja minä jo arvelen: nyt on hän toki kuitenkin meidän kaltaisemme, niin katsahtaa hän yht'äkkiä niin ylhäisesti, että minä oikein pelästyn. Enkä kuitenkaan voi sanoa, että hänen muotonsa olisi semmoinen kuin monenkin ylvästelevän aatelismiehen tai muun ylhäisen keikarin, ei, jotakin aivan toisenlaista siinä on. Sanalla sanoen, minusta tuntuu, taivas tietäköön! kuin olisi hänessä jokin korkeampi henki, kuin ei hän ollenkaan olisi kotoisin tästä maailmasta. Konrad on huimapäinen, vallaton veitikka, ja hänenkin käytöksessään on jotakin aivan ylpeän ylhäistä, mikä ei oikein tahdo sopia tynnyrisepän esiliinan omistajalle. Ja sen lisäksi käyttäytyy hän juuri niin, kuin olisi hän yksinään käskijä ja toisten pitäisi totella ainoastaan häntä. Jo tänä lyhyenä aikana, jonka hän on ollut täällä, on hän saanut niin paljon aikaan, että Martti mestari tottelee hänen tahtoansa, kun hän vaan kovalla äänellään sanoa jyräyttää jotakin. Mutta samalla on Konrad niin hyväluontoinen ja perin rehellinen, ettei häneen mitenkään voi suuttua. Päinvastoin täytyy minun sanoa, että minä, hänen kiivaudestaan huolimatta pidän hänestä kuitenkin paljoa enemmän kuin Reinholdista, sillä vaikka hän kyllä välistä puhuukin hirvittävän kovasti, ymmärtää sitä kuitenkin varsin hyvin. Minä lyön vaikka vetoa, hän on kerran ollut soturi, sen kyllä huomaa, tekeytyisipä hän sitte miksi hyvänsä. Sentähden osaakin hän vielä käyttää niin hyvin kaikenlaisia aseita ja siitä syystä on koko hänen olennossaan jotakin ritarimaista, mikä hänelle varsin hyvin sopiikin. — Sanokaapa nyt, hyvä Roosa, minulle ihan suoraan, ken heistä kolmesta teitä enimmän miellyttää".
"Älkää hyvä Martta", vastasi Roosa, "kysykö niin petollisesti. Se on kuitenkin varma, ettei Reinhold minusta ole ollenkaan semmoinen, kuin te häntä kuvailette. Hän on kyllä aivan toisenlainen kuin hänen vertaisensa, vaan hänen puhellessaan tuntuu minusta, kuin avautuisi äkkiä eteeni niin kaunis puuturha ihanaine, loistoisine kukkineen ja hedelmineen, ettei sillä ole vertaansa maan päällä, ja minä katselen sitä mielelläni. Siitä saakka kuin Reinhold tuli meille, näyttää monikin kohta minusta aivan toisenlaiselta kuin ennen ja moni seikka, mikä ennen oli hämäränä ja muodottomana sielussani, on nyt tullut niin kirkkaaksi ja selväksi, että minä sen voin aivan täydellisesti ymmärtää".