Entisen miellyttävän, iloisen puheen sijasta kuului Martti mestarin työhuoneessa vaan rumaa pilaa, Reinholdin ja Fredrikin kaunisten laulujen verosta rivoja ja hävyttömiä. Roosa karttoi työhuonetta, niin että Fredrik sai ainoastaan harvoin ja vilahdukselta vaan nähdä häntä. Kun hän silloin suruisesti häntä katseli ja huoaten kuiskasi: "ah hyvä Roosa, jospa vaan taas saisin puhella teidän kanssanne, jospa te taas olisitte niin ystävällinen kuin Reinholdin täällä vielä ollessa!" silloin käänsi hän ujosti katseensa maahan ja kuiskasi: "olisiko teillä sitte mitä sanottavaa minulle, hyvä Fredrik?" — Sanan saamattomana seisoi silloin aina Fredrik siinä, ja kaunis, suloinen näky oli nopeasti kadonnut kuin salama, joka iltaruskossa välähtää ja katoaa, ennenkuin sitä on kunnolla ehtinyt huomatakaan.

Martti mestari kehoitteli kehoittamistaan Fredrikkiä ryhtymään näytetynnyrin tekoon. Hän oli jo itse etsinyt kauneimmat, puhtaimmat, aivan suorasyiset ja viiruttomat tammilaudat, jotka olivat jo kuudetta vuotta olleet puuläjässä säästössä, eikä kukaan muu saanut lupaa auttaa Fredrikkiä kuin vanha Valentin. Jos Fredrik raukasta jo muutenkin oli ammatti noiden toisten kisällien raakuuden vuoksi käynyt yhä vastenmielisemmäksi, niin oli se hänestä nyt ihan inhottavaa ajatella, että tuo näytetynnyri oli ainoana hänen elämänsä onnen ratkasijana. Tuo kummallinen tuska, joka hänessä heräsi, kun Martti mestari kehui, miten hän oli uskollisesti pysyvä ammatissansa, muodostui muodostumistaan pelottavalla tavalla aina selvemmäksi. Hän tiesi nyt, että hän olisi häpeällisesti menehtyvä ammatissa, joka niin perin pohjin oli hänen taiteesta innostuneen mielensä vastainen. Reinhold, Roosan kuva juohtuivat hänelle mieleen. Mutta omakin taiteensa kirkastui hänelle taas täydessä loistossaan. Usein kun masentava tunne hänen pyrintönsä kurjamaisuudesta oli kokonaan vallata hänet työssä ollessaan, juoksi hän sairautta valittaen ulos ja P. Sebaldiin. Siellä katseli hän tuntikausia Pietari Vischerin ihmeellistä muistopatsasta ja huudahti ihastuksissaan: oi, taivaan Jumala, miettiä tuommoista — tehdä se, onko mitään ihanampaa vielä maan päällä? Ja kun hänen sitte täytyi palata lautainsa ja vannettensa luo ja hän silloin ajatteli, että ainoastaan sillä tavoin oli Roosan valloittaminen mahdollista, silloin tuntui hänestä, kuin kaivelisivat jotkin tuliset kynnet hänen vertä vuotavaa sydäntänsä ja hänen täytyisi auttamattomasti kuolla sanomattomista tuskista.

Unissa toi hänelle usein Reinhold kummallisia piirustuksia taiteellisiin kuvauksiin, joihin oli Roosan muoto ihmeellisesti kuvitettu, milloin kukaksi, milloin siivelliseksi enkeliksi. Mutta niistä puuttui aina jotain ja hän huomasi Reinholdin unhottaneen Roosalle tekemättä sydämmen, jonka hän piirusti lisäksi. Silloin näyttivät kaikki kuvan kukat ja lehdet laulaen ja suloisesti tuoksuten liikkuvan ja jalosta metallista näkyi kuin säteilevästä peilistä Roosan kuva; hän ojensi ikävöiden kätensä rakastettuansa kohti, ja kuva oli katoavinaan harmaasen sumuun ja hän itse, lempeä Roosa, pusersi häntä, täynnä autuutta, rakastavaa sydäntänsä vasten.

Yhä kuolettavammaksi kävi hänen olonsa onnettomassa tynnyrien teossa. Vihdoin meni hän etsimään lohdutusta ja apua vanhalta mestariltansa Johannes Holzschuerilta. Holzschuer antoikin hänelle luvan alottaa hänen työhuoneessansa teosta, jonka hän oli ajatuksissaan suunnitellut ja jota varten hän jo pitkät ajat oli säästänyt Martti mestarilta saamansa palkan, voidakseen siten hankkia teokseen tarpeelliset aineet. Fredrik, jonka kalman kalvea muoto näytti hänen todellakin olevan sairaan, kuten hän sanoi, ei enää paljon ollenkaan työskennellyt Martti mestarin työhuoneessa. Kuukausia kului, eikä hänen näyteteoksensa, suuri kaksifuderinen tynnyri, vähääkään valmistunut. Martti mestari kiirehti häntä lakkaamatta tekemään edes sen verran, kuin hänen voimansa sallivat, ja Fredrikin täytyi viimeinkin mennä taas inhottavan hakkuupölkyn luo ja ottaa kirves käteensä. Martti mestari tuli vähän ajan perästä katsomaan hänen työtänsä. Ottaessaan vestetyn laudan käteensä, muuttui hän ihan tulipunaiseksi, ja tiuskasi:

"Mitä tämä on? — onko tämä kisällin työtä, joka mestariksi aikoo? Taitamaton oppipoika, joka kolme päivää sitten on kontannut työhuoneesen, tämmöistä tekisi. — Fredrik, mitä sinä nyt mietit, vai riivaako sinua piru? paraat tammilautani, näyteteos! sinä taitamaton, ajattelematon poika lurjus".

Kaikkien helvetillisten tuskien vaivaamana ei Fredrik enää kauemmin voinut malttaa mieltänsä. Hän viskasi kirveen kädestänsä ja sanoi:

"Mestari! — nyt on kaikki lopussa — en, vaikka se maksaisi henkenikin, vaikka kuolisin sanomattomassa kurjuudessa — minä en voi enää — en voi enää tehdä tätä halpaa työtä, kun vastustamaton voima vetää minua ihanaan taiteeseni. Ah, minä rakastan Roosaanne niin sanomattomasti, kuin ei kukaan maan päällä voisi — hänen tähtensähän minä ainoastaan olenkin tehnyt tätä vastenmielistä työtä — minä kadotan nyt hänet, sen tiedän, ja kohta olen itsekin kuoleva surusta hänen tähtensä, mutta toisin en voi tehdä, minä palaan arvoisan vanhan mestarini Johannes Holzschuerin luo, harrastamaan ihanaa taidettani, josta niin häpeällisesti luovuin".

Martti mestarin silmät säkenöivät, kuin tuliset kynttilät. Tuskin saaden vimmaltansa sanaa suustansa änkytti hän: "mitä? — sinäkin? — Vilppiä ja petosta! minuako taaskin petetty? inhottava työ — tynnyrien tekoko? — pois näkyvistäni, hävytön poika, pois!" Ja Martti mestari tarttui Fredrikin olkapäihin, työnsi hänet ovelle ja viskasi menemään ulos. Raakain kisällien ja oppipoikain pilkkanauru seurasi häntä. Ainoastaan Valentin ukko pani kätensä ristiin, katsoa tuijotti ajatuksissaan eteensä ja sanoi: "sen olen kyllä huomannut, että hänellä, hyvällä pojalla, oli jotain ylevämpää mielessä, kuin tynnyrit". Martta rouva itki katkerasti ja hänen poikansa itkivät Fredrikkiä, joka oli ystävällisesti leikitellyt heidän kanssaan ja tuonut heille monesti hyviä makeisia.

Päätös.

Vaikka Martti mestari olikin hyvin suutuksissaan Reinholdiin ja Fredrikkiin, täytyi hänen kuitenkin itsekseen tunnustaa, että heidän mukanansa oli mennyt kaikki ilokin työhuoneesta. Uusista kisälleistä oli hänellä vaan joka päivä kiusaa ja harmia. Kaikkein pienimistäkin seikoista sai hän itse pitää huolen ja vaivaa oli hänellä kyllin kyllä, saadessaan pienimmänkään työn tehdyksi mielensä mukaan. Aivan väsyneenä päivän huolista, huokaili hän usein itsekseen: "ah Reinhold, Fredrik, jospa ette vaan olisi minua niin kelvottomasti pettäneet, jospa olisitte tulleet kelpo tynnyrisepiksi!" Menipä harmi niinkin pitkälle, että hänellä oli työtä tuskaa voittaessaan usein kiusaavaa ajatusta jättää koko toimensa sikseen.