— Ja minä sanon teille, että jollette hyvällä anna minulle koristetta, josta kaikissa tapauksissa maksan kaksinkertaisen hinnan, niin saavun tänne kohta Argensonin palvelusintoisten käskyläisten kanssa!
— Saatana teitä kiduttakoon sadoilla hehkuvan kuumilla pihtimillä ja ripustakoon kolmen sentnerin painon kaulakoristeeseen, niin että se kuristaa morsiamenne!
Näin lausuen pistää Cardillac koristeen sulhasen povitaskuun, tarttuu häntä käsivarteen, heittää ovesta ulos, niin että hän kaatuen kumoon vierii portaita alas. Ja pirullisesti nauraen katsoo Cardillac ikkunasta, kuinka mies-parka hoipertelee pois talosta painaen nenäliinaa veristä nenäänsä vasten.
Aivan selittämätöntä oli myöskin, että Cardillac usein, ryhdyttyään innolla johonkin työhön, alkoi yhtäkkiä hyvin kiihtyneessä mielentilassa, vieläpä kyyneleet silmissä ja huokaillen rukoilla, että tilaaja pyhän Neitsyn ja kaikkien pyhimysten nimessä ottaisi alotetun työn keskeneräisenä takaisin. Monet kuninkaan ja kansan suuresti kunnioittamat henkilöt olivat turhaan tarjonneet suuria rahasummia saadakseen vaikka kuinka pienen teoksen Cardillacin kädestä. Hän heittäytyi kuninkaan jalkoihin ja rukoili armoa, ettei hänen tarvitsi mitään valmistaa hänen majesteetillensa. Niinikään kieltäytyi hän ottamasta mitään tilauksia vastaan markiisitar de Maintenonilta. Kauhulla hylkäsi hän markiisittaren pyynnön, että hän valmistaisi pienen, taiteen merkkikuvalla koristetun sormuksen, jonka markiisitar olisi antanut Racinelle.
— Lyönpä vetoa, — sanoi sen vuoksi markiisitar de Maintenon, — lyönpä vetoa, että jos lähetän noutamaan Cardillacia tänne saadakseni ainakin tietää, kenelle hän on tämän koristeen valmistanut, hän kieltäytyy saapumasta, sillä hän pelkää tilausta eikä tahdo valmistaa minulle mitään. Tosin hän näyttää joku aika sitten luopuneen tästä itsepäisyydestä, sillä mikäli kerrotaan, työskentelee hän nykyään ahkerammin kuin koskaan ennen ja jättää valmistamansa esineet tilaajille määräajallaan, vaikkakin yhä suurella surulla ja kasvot pois käännettyinä.
Neiti Scuderi, joka välttämättömästi tahtoi toimittaa koristeen mahdollisimman pian oikean omistajan haltuun, arveli, että tuolle mestari Kummalliselle voitaisiin sanoa suoraan, ettei häneltä vaadita mitään työtä, vaan ainoastaan lausuntoa jalokivistä. Markiisitar oli samaa mieltä. Lähetettiin noutamaan Cardillacia, ja ikäänkuin hän olisi ollut jo matkalla, astui hän muutaman minuutin kuluttua markiisittaren huoneeseen.
Huomatessaan neiti Scuderin näytti hän hämmästyvän ja kuten henkilö, joka äkkiä kohtaa jonkun odottamattoman, unhoittaa hetken vaatimukset, kumarsi hän ensin syvään ja kunnioittavasti tälle arvokkaalle naiselle ja kääntyi vasta sen jälkeen markiisittaren puoleen. Ottaen käteensä koristeet, jotka säteilivät tumman vihreällä veralla päällystetyllä pöydällä, kysyi markiisitar häneltä yhtäkkiä, olivatko ne hänen työtänsä? Cardillac tuskin katsahti niihin ja tuijottaen markiisitarta silmiin pisti rannerenkaat ja kaulakoristeen nopeasti rasiaan sekä sysäsi sen kiivaasti luotansa. Ilkeä hymy punertavilla kasvoillaan lausui Cardillac:
— Rouva markiisitar, täytyypä todellakin tuntea huonosti René Cardillacin työtä, voidakseen hetkeäkään luulla, että joku muu kultaseppä maailmassa voisi valmistaa tällaisia koristeita. Ne ovat tietysti minun työtäni.
— Sanokaa sitten, — jatkoi markiisitar, kenelle olette valmistaneet nämä koristeet?
— Vain itselleni, — vastasi Cardillac, — niin, teistä se voi, — jatkoi hän, kun molemmat naiset katsahtivat häneen aivan hämillään, markiisitar de Maintenon epäluuloisena, neiti Scuderi odottaen levottomana, minkä käänteen asia nyt saisi, niin, teistä se voi tuntua kummalliselta, rouva markiisitar, mutta asian laita on kuitenkin niin. Valmistaakseni oikein kauniin teoksen valikoin parhaimmat jalokiveni ja työskentelin ahkerammin ja huolellisemmin kuin koskaan ennen. Mutta joku aika sitten katosi koriste käsittämättömällä tavalla työpajastani.