— Jumalan kiitos! — huudahti neiti Scuderi silmät riemusta säteillen ja nousi reippaasti kuin nuori tyttö nojatuolistaan, astui nopeasti Cardillacin luo, pani molemmat kätensä hänen olkapäälleen ja lausui:
— Ottakaa, mestari René, ottakaa omaisuutenne, jonka kirotut heittiöt teiltä ovat varastaneet.
Neiti Scuderi kertoi sitten seikkaperäisesti, kuinka koristeet olivat joutuneet hänen haltuunsa. Cardillac kuunteli vaieten ja silmät maahan luotuina. Ainoastaan silloin tällöin pääsi häneltä epämääräinen huudahtus: hm! — niinkö! oi, ahaa! — ja hän pani välistä kädet selkänsä taakse, välistä hiveli leukaansa ja poskiansa.
Kun neiti Scuderi oli lopettanut kertomuksensa, näytti Cardillac taistelevan jonkun itsepintaisen ajatuksen kanssa, joka sillävälin oli herännyt hänen mielessään ja josta hän ei näyttänyt pääsevän varmaan päätökseen. Hän hieroi otsaansa, huokasi syvään, vei käden silmilleen ikäänkuin pyyhkiäkseen kyyneleitä. Vihdoin tarttui hän rasiaan, jonka neiti Scuderi hänelle tarjosi, laskeutui toiselle polvelleen ja lausui:
— Teille, jalo ja kunnioitettava neiti, on kohtalo määrännyt tämän koristeen. Nyt vasta sen tiedän, että sitä valmistaessani ajattelin juuri teitä ja työskentelin teitä varten. Älkää halveksiko pyyntöäni, vaan ottakaa vastaan ja käyttäkää tätä koristetta, joka on paras, mitä pitkiin aikoihin olen tehnyt.
-. Oi, ei, — vastasi neiti Scuderi suloisesti hymyillen, — mitä ajattelette, mestari René, sopiiko minun ikäiseni naisen koreilla loistavilla jalokivillä? Ja mikä saattaa teidät antamaan minulle niin kallisarvoisen lahjan? Ei, ei, mestari René, jos olisin kaunis kuin markiisitar de Fontange ja rikas, niin en todellakaan päästäisi tätä koristetta käsistäni, mutta mitä tekevät nämä kuihtuneet käsivarret turhamaisella loistolla, mitä tämä kaula upeilla koristeilla?
Menettäen kokonaan malttinsa lausui Cardillac tarjoten yhä rasiata neiti Scuderille:
— Olkaa minulle armollinen, neiti, ja ottakaa tämä koriste! Ette voi uskoa, kuinka suuresti kunnioitan teidän hyveitänne ja ansioitanne! Ottakaa vastaan vähäpätöinen lahjani vain sen vuoksi, että sen kautta tahdon osoittaa teille sisimmän mielenlaatuni!
Kun neiti Scuderi yhä vielä epäröi, otti markiisitar de Maintenon rasian Cardillacin kädestä sanoen:
— Mutta, hyvä neiti, aina te puhutte korkeasta iästänne. Mitä meillä, minulla ja teillä on vuosien kanssa tekemistä! Älkää olko kuin nuori hemmoteltu tyttöriepu, joka kernaasti ottaisi tarjotun makean hedelmän, jos se vain kävisi päinsä sormeakaan nostamatta. Älkää hylätkö kunnon mestari Renén tarjousta saadessanne vapaaehtoisena lahjana sen, mitä tuhannet muut eivät voi saada kullalla, rukouksilla eikä kyyneleillä.