Useita kuukausia oli kulunut ylläkerrotuista tapahtumista, kun neiti Scuderi eräänä päivänä sattumalta ajoi Montansierin herttuattaren lasivaunuissa Pontneuf-sillalla. Nämä sirot lasivaunut olivat siihen aikaan vielä niin uusi ilmiö, että kun tällaiset ajopelit ilmestyivät kadulle, tungeskeli niiden ympärillä aina suuret joukot uteliaita ihmisiä. Niinpä ympäröivät uteliaat väkijoukot nytkin Pontneuf-sillalla herttuattaren vaunut sulkien niiltä melkein kokonaan tien. Äkkiä kuuli neiti Scuderi haukkumasanoja ja kirouksia sekä huomasi erään miehen nyrkeillään ja kyynärpäillään raivaavan itselleen tietä taajan väkijoukon läpi vaunuja kohti. Kun mies oli saapunut lähemmäksi, näki neiti Scuderi kuolonkalpeat, tuskanvääristämät nuorukaisen kasvot. Kääntämättä katsettaan neidistä murtautui nuori mies yhä lähemmäksi, ja kun hän oli saapunut vaunujen luokse, tempasi hän salamannopeudella vaunujen oven auki, heitti paperilapun neiti Scuderin syliin ja katosi väkijoukkoon samalla tavalla kuin oli tullutkin. Kauhusta huudahtaen oli Martinière, joka istui emäntänsä vieressä, kaatunut tajuttomana vaununnurkkaan nähtyään nuoren miehen vaununovella. Turhaan koetti neiti Scuderi saada ajomiestä pysähyttämään vaunut. Kuin pahojen henkien vainoamana piiskasi hän hevosia, jotka vaahdossa suin nousivat pystyyn ja laukkasivat pillastuneina yli sillan. Neiti Scuderi valeli hajuvedellä pyörtyneen kamarineitinsä kasvoja. Martinière avasi vihdoin silmänsä, tuska ja kauhu kuvastuivat hänen kasvoistaan ja pelosta vavisten tarttui hän suonenvedon tapaisesti kouristunein käsin emäntäänsä. Voihkien sai hän vihdoin sanotuksi: — Pyhän Neitsyn tähden, mitä tahtoi tuo kauhea mies? Ah, juuri hän, juuri hän toi teille tuona hirveällä yönä koristerasian.
Neiti Scuderi rauhoitti pelästynyttä naisparkaa selittäen, ettei mitään pahaa ollut tapahtunut ja että heidän tarvitsi vain ottaa selville, mitä kirjelappu sisälsi. Hän avasi paperin ja luki:
"Onneton kohtalo, jonka Te voitte torjua, uhkaa syöstä minut perikatoon! Minä rukoilen Teitä kuin poika rakastettua äitiänsä, viekää minun kauttani saamanne kaulakoriste ja rannerenkaat jollakin tekosyyllä — antaaksenne esim. tehdä niihin joitakin korjauksia tai muutoksia mestari René Cardillacille! Siitä riippuu koko onnenne ja elämänne. Jollette tee sitä ennen ylihuomenta, tunkeudun asuntoonne ja murhaan itseni Teidän edessänne!"
— Nyt olen aivan varma siitä, — lausui neiti Scuderi luettuaan nämä rivit, — tuolla salaperäisellä miehellä, kuulukoonpa hän kirottuun varas- ja ryöväriliitoon tai ei, ei ainakaan ole mitään pahoja aikomuksia minua kohtaan. Jos hän olisi tuona yönä onnistunut pääsemään luokseni, kukapa tietää, minkä kummallisen salaisuuden olisin saanut tietää, salaisuuden, josta nyt turhaan koetan mielessäni saada pienintäkään aavistusta. Olkoonpa asianlaita nyt kuinka hyvänsä, tulen kaikissa tapauksissa tekemään sen, mitä minulta tässä kirjeessä pyydetään, jo yksistään sen vuoksi, että vihdoinkin pääsisin noista onnettomuutta tuottavista koristeista. Vanhan tapansa mukaan ei Cardillac varmaankaan tule niitä niin hevillä luovuttamaan minulle takaisin.
Jo seuraavana päivänä aikoi neiti Scuderi viedä koristeet kultasepälle. Mutta kaikki Parisin kaunosielut näyttivät tänä päivänä liittoutuneen neiti Scuderia vastaan pommittaakseen häntä varhaisesta aamusta alkaen runoilla, näytelmäkappaleilla ja tarinoilla, kuullakseen niistä hänen hyväksyvän lausuntonsa. Päivä kului näin iltapuoleen, neiti Scuderin täytyi mennä Montansierin herttuattaren luokse ja käynti mestari René Cardillacin luona lykkäytyi seuraavaan päivään.
Neiti Scuderia kiusasi omituinen levottomuus. Sielunsa silmien edessä näki hän alituisesti tuon oudon nuorukaisen ja hänen mielessään väikkyi hämärä muisto, ikäänkuin hän olisi joskus, kauan aikaa sitten nähnyt nuo samat kasvot, nuo piirteet. Hänen pienintäkin lepoansa häiritsivät rauhattomat unet. Hänestä tuntui, kuin olisi hän kevytmielisesti ja rikollisesti laiminlyönyt auttaa onnetonta ihmistä, joka turmioon vajotessaan oli kurottanut hänelle kätensä, vieläpä hänestä tuntui, kuin olisi hän voinut ehkäistä jonkun turmiollisen tapahtuman, julman rikoksen.
Jo varhain aamulla pukeutui hän nopeasti ja lähti koristerasia mukanaan kultasepän luokse.
Nicaise-kadulla, jossa Cardillac asui, tulvi suuri väkijoukko, joka huutaen ja meluten kokoontui Cardillacin talon edustalle. Suurella vaivalla onnistuivat santarmit estämään sen murtautumasta taloon. Kuului uhkaavia huutoja: repikää kappaleiksi, musertakaa kurja murhaaja!
Vihdoin saapuu luutnantti Degsrais suuren santarmiosaston kanssa ja piirittää talon. Ovi avautuu ja kahleisiin kytketty mies laahataan kadulle hurjistuneen väkijoukon kirousten ja uhkausten kaikuessa.
Samalla hetkellä, kun neiti Scuderi säikähdyksestä puolipyörryksissä ja peloittavien aavistusten valtaamana näkee kaiken tämän, tunkeutuu hänen korviinsa kimakka valitushuuto.