— Oi, kyllä, — jatkoi Regnie. — Muistakaa vain Brinvillieriä! Suonette minulle anteeksi, jos piakkoin katson tarpeelliseksi riistää teiltä turvattinne ja sulkea hänet vankilaan.
Neiti Scuderia värisytti tämä kauhea epäluuloisuus. Hänestä tuntui, ettei mikään uskollisuus, mikään hyve voinut löytää armoa tämän peloittavan miehen edessä, että hän vainusi murhaa ja veritöitä sisimmissä, salaisimmissakin ajatuksissa.
Neiti Scuderi nousi. "Olkaa inhimillinen", se oli ainoa, mitä hän raskaasti hengittäen sai sanotuksi. Kun hän juuri aikoi laskeutua portaita alas, jonne herra Regnie kursailevan kohteliaasti oli saattanut häntä, heräsi hänessä omituinen ajatus.
— Sallittaisiinko minun ehkä nähdä onnetonta Olivier Brussonia? — kysyi hän äkkiä kääntyen oikeuden puheenjohtajalta.
Herra Regnie katsahti häneen epäröivästi, mutta sitten vetäytyivät hänen kasvonsa niille ominaiseen vastenmieliseen hymyyn.
— Te varmaankin, sanoi hän, te varmaankin tahdotte nyt, arvoisa neiti, tutkia Olivierin syyllisyyttä tai syyttömyyttä luottaen enemmän omaan tunteeseenne, sielunne sisäiseen ääneen kuin siihen, mitä me olemme nähneet. Jollette kammoksu rikollisten kolkkoa olinpaikkaa, jollei teitä inhota nähdä turmellusta sen kaikilla eri asteilla, niin ovat vankilan ovet teille avoinna parin tunnin kuluttua. Ja teille esitetään Olivier Brusson, jonka kohtalo niin suuressa määrin herättää teidän myötätuntoanne.
Neiti Scuderi ei todellakaan voinut tulla vakuutetuksi tämän nuoren miehen syyllisyydestä. Kaikki puhui Olivieria vastaan ja mikään tuomari maailmassa ei olisi voinut näin ratkaisevien tosiasiain vallitessa menetellä toisin kuin Regnie. Mutta se perheonnen sopusointuisuus, jota Madelon niin elävästi oli kuvannut neiti Scuderille, himmensi kaikki pahat epäluulot, ja näin ollen uskoi hän mieluummin selittämättömän salaisuuden kuin sitä, jota koko hänen sisäinen olemuksensa jyrkästi vastusti.
Hän päätti vielä kerran kuulla Olivierin suusta tarkan kertomuksen tuon onnettoman yön tapahtumista ja, mikäli mahdollista, päästä sen salaisuuden perille, joka ehkä tuomareilta jäisi selittämättä, koska heidän mielestään oli ehkä hyödytöntä huolehtia siitä sen enempää.
Kun neiti Scuderi oli saapunut vankilaan, vietiin hänet suureen, valoisaan odotushuoneeseen. Pian kuuli hän kahleiden kalinaa. Olivier Brusson tuotiin huoneeseen, jossa neiti odotti. Mutta samalla kun Olivier näyttäytyi kynnyksellä, vaipui neiti Scuderi pyörtyneenä maahan. Kun hän jälleen tointui, oli Olivier kadonnut. Hän tahtoi heti päästä vaunuihinsa, pois näistä rikollisuuden saastuttamista huoneista.
Heti ensimäisellä silmäyksellä oli hän tuntenut Olivier Brussonin samaksi nuorukaiseksi, joka Pontneuf-sillalla oli heittänyt kirjelapun hänen vaunuihinsa ja joka oli tuonut hänelle jalokivirasian. Kaikki epäilykset olivat nyt haihtuneet, Regnien kauhea epäluulo oli saanut vahvistuksensa. Olivier Brusson kuului pelättyyn murhaajaliittoon, hän varmaankin oli murhannut myöskin mestari Cardillacin.