— Oletteko siis kokonaan unhottanut Anna Guiot'in? Hänen poikansa Olivier, — poika, jota te olette keinutelleet polvellanne, seisoo edessänne!
— Kaikkien pyhimysten tähden! — huudahti neiti Scuderi peittäen kasvonsa käsillään ja vajoten hervottomana sohvatyynyjä vastaan.
Hänen kauhistumisensa oli kyllä ymmärrettävä. Anna Guiot, köyhän porvarin tytär, oli pienestä pitäen asunut neiti Scuderin luona, joka hellän äidin tavoin kasvatti häntä kaikella hartaudella ja huolella, kuten omaa lastansa. Kun tyttö oli tullut täysikasvuiseksi, kosi häntä eräs kaunis, siveellinen nuorukainen Claude Brusson. Kun tämä oli taitava kelloseppä, joka varmaankin tuli hyvin toimeen Parisissa, ja kun Annakin rakasti häntä sydämellisesti, niin antoi neiti Scuderi empimättä suostumuksensa kasvattityttärensä avioliittoon Brussonin kanssa. Nuoret perustivat kodin, elivät hiljaisessa onnessa ja heidän rakkausliittonsa kävi vielä lujemmaksi, kun heille syntyi kaunis poika, joka oli kuin armaan äitinsä kuva.
Neiti Scuderi jumaloi pikku Olivieria, anasti hänet usein äidiltä tuntikausiksi, vieläpä kokonaisiksi päiviksikin hyväilläkseen ja hemmotellakseen häntä. Poika tottui näin häneen täydellisesti ja oli yhtä mielellään hänen kuin äitinsä luona. Kolme vuotta kului onnellisesti, kunnes Brussonin virkaveljet ammattikateudesta saivat aikaan sen, että hänen työnsä alkoi vähentyä päivä päivältä, niin että hän lopulta tuskin voi elättää itseänsä. Lisäksi tuli ikävä ihanaan kotikaupunkiin Genèveen ja eräänä kauniina päivänä lähtikin pieni perhe matkalle välittämättä neiti Scuderin estelyistä, ja vaikka hän lupasi kaikkea mahdollista avustusta. Vielä pari kertaa kirjoitti Anna kasvattiäidilleen, mutta sitten hän vaikeni ja neiti Scuderi otaksui, että onnellinen elämä Brussonin kotiseudulla saattoi heidät unhottamaan entisyyden.
Siitä oli nyt kulunut tasan 23 vuotta, kun Brusson vaimoineen ja lapsineen jätti Parisin muuttaakseen Genèveen.
— Oi, kauheata, — huudahti neiti Scuderi vähän toinnuttuaan, — oi, kauheata! Sinäkö Olivier? Annani poika! Ja nyt!
— Tuskinpa koskaan, — lausui Olivier tyynesti ja hillitysti, — tuskinpa koskaan olisitte voineet aavistaa, että poikanen, jota te hemmottelitte kuin armahin äiti, jonka suuhun te, häntä sylissänne keinutellen, pistitte makeisen toisensa jälkeen, jolle te annoitte monenmoisia hyväilynimiä, että tämä poika kerran nuorukaiseksi kasvaneena seisoisi edessänne syytettynä mitä kauheimmasta verityöstä. En ole moitteeton, Chambre ardente voi kyllä syyttää minua rikoksesta, mutta niin totta kuin toivon kuolevani autuaana, vaikkapa sitten mestaajan käden kautta, olen vapaa kaikista veritöistä, onneton Cardillac ei kaatunut minun käteni kautta.
Nämä sanat lausuessaan alkoi Olivier vapista ja horjua. Vaieten osoitti neiti Scuderi Olivierin vieressä olevaa pientä tuolia. Hän laskeutui hitaasti istumaan.
— Minulla oli kyllin aikaa, — jatkoi Olivier, — valmistautua tähän keskusteluun, jota pidän armeliaan taivaan viimeisenä lahjana minulle, ja koota koko mielenmalttini kertoakseni teille kauhean, sanomattoman onnettoman kohtaloni tarinan. Olkaa armollinen ja kuulkaa minua tyynesti, vaikkakin sen salaisuuden paljastaminen, josta teillä ei voi olla vähintäkään aavistusta, voi hämmästyttää teitä, vieläpä saattaa teidät kauhistumaan.
— Oi, jospa onneton isäni ei koskaan olisi jättänyt Parisia! — Niin kauan kuin muistini ulottuu Genèvessä oloaikaamme, näen aina itseni toivottomien vanhempieni kyynelten kostuttamana. Itsekin hellyin usein kyyneliin heidän valituksiaan kuullessani, vaikka en niitä ymmärtänytkään. Vasta myöhemmin selvästi tajusin sen ahdistavan puutteen ja syvän kurjuuden alastoman todellisuuden, jossa vanhempani elivät. Isäni oli pettynyt kaikissa toiveissaan. Syvän surun murtamana ja ahdistamana kuoli hän samalla hetkellä, kun hän oli onnistunut hankkimaan minulle oppilaanpaikan erään kultasepän luona. Äitini puhui paljon teistä, hän tahtoi valittaa teille onnettomuuttaan, mutta kurjuuden synnyttämä pelkuruus valtasi sitten hänet. Tämä sekä ehkä myöskin väärä häveliäisyys, mikä usein kalvaa runneltuja sydämiä, pidätti hänet panemasta toimeen tätä päätöstä. Muutamia kuukausia isäni kuoleman jälkeen seurasi äitikin häntä hautaan.