Näin huudahtellen poistuvat he ruumiin kanssa.
Mielentilaani on mahdoton kuvata. Tunnustelin päätäni, olinko nähnyt pahaa unta. Minusta tuntui, kuin olisin juuri herännyt, ja kummastelin tätä järjetöntä harhakuvaa. Cardillac, Madelonini isä — kurja murhaaja!
Olin vaipunut voimattomana erään talon kiviportaille. Aamu alkoi yhä enemmän sarastaa. Runsaasti sulilla koristettu upseerinhattu oli edessäni katukäytävällä. Cardillacin verityö, joka oli tapahtunut samalla paikalla, missä istuin, johtui nyt elävästi mieleeni. Kauhistuneena riensin pois paikalta.
Hyvin sekavassa mielentilassa, melkeinpä tunnottomana istuin kamarissani, kun ovi yhtäkkiä avautui ja sisään astui René Cardillac. "Kristuksen tähden! Mitä tahdotte?" huudahtin hänet nähdessäni. Hän astui luokseni tyynesti ja ystävällisesti hymyillen, mikä vielä enemmän lisäsi inhontunnettani. Hän otti vanhan raihnaisen tuolin ja istuutui viereeni. Minä en kyennyt nousemaan olkivuoteeltani.
"No Olivier", alkoi hän, "kuinka voit, poika parka? Menettelin todellakin ajattelemattomasti ajaessani sinut talostani. Kaipaan sinua nyt kaikkialla. Minulla on parhaillaan tekeillä työ, jota en voi valmistaa sinun avuttasi. Mitähän, jos uudestaan työskentelisit pajassani? — Sinä vaikenet? Ymmärrän kyllä, olen sinua loukannut. En tahtonut salata sinulta, että kuhertelusi Madelonin kanssa suututti minua. Vasta jälkeenpäin olen asiaa oikein harkinnut ja tullut siihen vakaumukseen, että niin taitava, ahkera ja uskollinen kuin olet, en voi toivoa saavani parempaa vävypoikaa kuin sinä olet. Tule siis kanssani ja koeta osoittaa, ansaitsetko Madelonin vaimoksesi!"
Cardillacin sanat viilsivät sydäntäni. Minua pöyristytti hänen pahuutensa, en voinut lausua sanaakaan.
"Mitä epäröit", jatkoi hän terävällä äänellä lävistäen minut säkenöivillä silmillään, "mitä epäröit? Et ehkä vielä tänään voi tulla luokseni, sinulla on ehkä muita asioita toimitettavana! Ehkäpä tahdot käydä Desgraisin luona tahi ruveta suorastaan Argensonin tai Regnien palvelukseen. Varo, poika, etteivät ne kynnet, joita tahdot houkutella esiin toisten turmioksi, tartu sinuun itseesi ja revi sinua kappaleiksi."
Kiihtynyt mielentilani purkautui nyt yhtäkkiä sanoiksi: "Pelätkööt ne", huusin minä, "pelätkööt ne, joiden omallatunnolla on hirmutöitä, juuri mainitsemianne nimiä, minulla ei ole niiden kanssa mitään tekemistä".
"Oikeastaan", jatkoi Cardillac, "on sinulle kunniaksi, Olivier, työskennellä minun, aikansa kuuluisimman mestarin luona, jota kaikkialla kunnioitetaan taiteensa, rehellisyytensä ja oikeudenmukaisuutensa vuoksi, niin että jokainen ilkeämielinen solvaus tulee ankarasti kohtaamaan itse solvaajaa. — Mitä Madeloniin tulee, niin täytyy minun tunnustaa, että saat kiittää myöntyväisyydestäni yksinomaan häntä. Hän rakastaa sinua kiihkeydellä, jota en ollenkaan olisi voinut luulla tuosta hennosta lapsesta. Heti kun olit poistunut talostani, lankesi hän jalkojeni eteen, syleili polviani ja tunnusti kyyneliä vuodattaen, ettei hän voi elää ilman sinua. Luulin hänen vain hulluttelevan, kuten tavallisesti nuoret rakastuneet hupakot, jotka ovat valmiit kuolemaan kohta, kun ensimäinen maitoparta suo heille ystävällisen silmäyksen. Mutta Madelon todella sairastui ja alkoi kuihtua, ja kun koetin saada häntä järkiinsä ystävällisellä puheella, huusi hän yhtä mittaa vain sinun nimeäsi. Mitä voin siis tehdä, enhän tahtonut saattaa häntä epätoivoon. Eilen illalla lupasin hänelle suostua kaikkeen ja noutaa sinut takaisin. Yön aikana hän on ruvennut kukoistamaan kuin ruusu, ja odottaa nyt sinua aivan mielettömänä lemmenkaipuusta."
Taivas suokoon minulle anteeksi, mutta aivan tietämättäni, kuinka se tapahtui, huomasin yhtäkkiä olevani Cardillacin kotona.