"Olivier, Olivier! Rakkaani, puolisoni!" huudahti Madelon hillittömänä rientäen luokseni, syleili minua ja puristi minua rintaansa vasten, niin että suurimman onnen tunteen valtaamana vannoin pyhän Neitsyn ja kaikkien pyhimysten kautta, etten koskaan enää häntä jättäisi.
Tätä ratkaisevaa hetkeä muistellessaan joutui Olivier mielenliikutuksen valtaan ja hänen täytyi keskeyttää kertomuksensa. Kuullessaan, että mies, jota hän oli pitänyt hyveen ja oikeuden mukaisuuden perikuvana, oli tehnyt moisia hirmutöitä, tunsi neiti Scuderi kauhunväristyksiä ja huudahti:
— Kauheata! René Cardillac kuului siis tuohon murhaajaliittoon, joka jo kauan sitten on tehnyt hyvän kaupunkimme ryövärienluolaksi.
— Mitä sanotte, neiti? — lausui Olivier, Liittoon? Mitään sellaista liittoa ei koskaan ole ollut olemassakaan. Cardillac yksin on harjoittanut kirottua toimintaansa kaikkialla kaupungissa saavuttaen varmasti uhrinsa. Juuri sen vuoksi, että hän toimi yksin, voi hän suorittaa konnantyönsä sellaisella varmuudella, että poliisin oli aivan mahdoton päästä murhaajan jälille.
Mutta sallikaa minun jatkaa, niin saatte tietää mitä turmeltuneimman, mutta samalla onnettomimman ihmisen elämänsalaisuuden. — On helppo ymmärtää, kuinka kiusalliseen asemaan nyt jouduin mestarini luona. Mutta ratkaiseva askel oli otettu, en voinut enää peräytyä. Välistä tuntui minusta, kuin olisin ollut Cardillacin rikostoveri. Ainoastaan Madelonin rakkaus saattoi minut unhottamaan sisäisen tuskani, vain hänen läheisyydessänsä voin tukahuttaa äärettömän suruni. Työskennellessäni vanhuksen kanssa työpajassa en voinut katsoa häntä silmiin. Tuskin voin lausua sanaakaan vavisten kauhusta tämän hirmuisen miehen läheisyydessä, joka täytti uskollisen, armaan isän ja hyvän kansalaisen kaikki velvollisuudet, samaan aikaan kuin yö kätki vaippaansa hänen hirmutyönsä. Tuo hurskas, puhdas lapsi, Madelon, oli kiintynyt häneen jumaloivalla rakkaudella. Sydäntäni kouristi ajatellessani, että jos kosto kerran kohtaa tätä konnaa, murtuu tuo viaton enkeli mitä kauheimman epätoivon ja pettymyksen uhrina. Jo tämä sulki minun suuni, niin etten olisi ilmiantanut mestariani, vaikka minun olisi sen tähden täytynyt kärsiä rikoksentekijän kuolema. Mutta vaikka olin poliisien puheista ymmärtänyt yhtä ja toista, pysyivät Cardillacin hirmutyöt, niiden syyt ja suoritustapa minulle kuitenkin salaisuutena. Pian sain kuitenkin selityksen.
Cardillac, joka työskennellessään oli tavallisesti mitä iloisimmassa mielentilassa, laski leikkiä ja naureskeli, oli eräänä päivänä hyvin vakava ja mietiskelevä. Äkkiä heitti hän tekeillä olevan taideteoksen syrjään, niin että jalokivet ja helmet sinkuivat sinne tänne, nousi nopeasti istuimeltaan ja lausui:
"Olivier! Meidän suhteemme ei kauemmin voi olla tällainen, tämä käy minulle sietämättömäksi. Mitä Desgraisin ja hänen apuriensa suurinkaan viekkaus ei ole voinut paljastaa, on sattuma ilmaissut sinulle. Sinä olet nähnyt minut yöllisessä työssä, johon paha tähteni minua vastustamattomalla voimalla pakoittaa. Ja sinun onneton tähtesi saattoi sinut seuraamaan minua, verhosi sinut läpinäkymättömään vaippaan, teki askeleesi niin keveiksi, että kuljit hiljaa ja äänettömästi kuin pienin elukka, etten minä, joka yön pimeydessä näen selvästi kuin tiikeri, joka pitkän matkan päästä kuulen pienimmänkin risahduksen, hyttysenkin hyminän, huomannut sinua. Sinun onneton kohtalosi on tuonut sinut minun luokseni. Nykyisessä asemassasi et enää voi ajatellakaan ilmi antaa minua. Sen vuoksi saat tietää kaikki."
"En koskaan enää tahdo seurata sinua, kurja roisto! — tahdoin huutaa hänelle, mutta sisäinen kauhu, joka oli vallannut minut Cardillacin puhetta kuullessani, kahlehti kurkkuni. Sanojen asemasta voin päästää ainoastaan käsittämättömän huudahduksen. Cardillac istuutui uudestaan työtuoliinsa. Hän kuivasi hikeä otsaltaan. Menneisyyden muistot näyttivät kovasti liikuttavan hänen mieltänsä, vaivoin voi hän hillitä tunteitansa. Vihdoin alkoi hän:
"Viisaat miehet puhuvat paljon omituisista vaikutteista, joille naiset raskaudentilassa ovat alttiina, ja tällaisten äkillisten, tahdosta riippumattomien ulkonaisten vaikutteiden ihmeellisestä vaikutuksesta lapseen. Äidistäni kerrottiin minulle kummallinen tarina. Kun hän ensimäistä kuukautta kantoi minua kohdussaan, oli hän toisten naisten seurassa katsomassa loistavaa hovijuhlaa, jota vietettiin Trianonissa. Hänen katseensa kiintyi erääseen ritariin, jolla oli espanjalainen puku yllä ja loistava jalokiviketju kaulassa. Voimatta kääntää katsettaan tästä koristeesta valtasi äitini himo saada nuo säkenöivät kivet, jotka hänen mielestään olivat jotakin yliluonnollisen kaunista. Sama ritari oli useita vuosia aikaisemmin, äitini vielä ollessa naimaton, vainonnut hänen neitseellistä hyvettään, mutta äitini oli inholla torjunut hänet luotansa. Äitini tunsi hänet jälleen, mutta nyt tuntui hänestä, kuin olisi tuo halpamainen mies säteilevien jalokivien loisteessa ollut joku korkeampi olento, kaiken kauneuden olemus. Ritari huomasi äitini himoitsevan, tulisen katseen. Hän toivoi nyt olevansa onnellisempi kuin edellisellä kerralla. Varovaisesti hän lähestyi äitiäni, vieläpä onnistui houkuttelemaan hänet tuttaviensa luota yksinäiseen paikkaan. Siellä sulki hän äitini himokkaasti syleilyynsä. Äitini tarttui tuohon kauniiseen ketjuun, mutta samassa silmänräpäyksessä kaatui ritari temmaten äitini mukanaan. Hän oli kuollut, nähtävästi äkillisen sydämenhalvauksen kohtaamana. Turhaan koetti äitini vapautua kuolinkamppailun jäykistämän ruumiin käsivarsista. Hänen hätähuutonsa kuulivat vihdoin muutamat ohikulkijat, jotka riensivät paikalle ja pelastivat hänet tuon kamalan rakastajan syleilystä. Kauhun tärisyttämä äitini sairastui kovasti. Luultiin hänen menettävän minut, mutta hän parantui kumminkin ja synnytys oli onnellisempi kuin odotettiinkaan. Mutta tuon hirmuisen hetken kauhut olivat kohdanneet minua. Minun paha tähteni oli noussut ja lähettänyt kipinän, joka sytytti minussa mitä oudoimman ja turmiollisimman intohimon.
"Jo lapsena olivat loistavat timantit ja kultaesineet minulle kaikki kaikessa. Sitä pidettiin tavallisena lapsenmielitekona. Mutta myöhemmin huomattiin, että tämä taipumus oli aivan tavatonta laatua, sillä jo pienenä poikana minä varastelin kultaa ja jalokiviä, missä vain niitä käsiini sain. Kuten tottunut tuntija eroitin minä vaistomaisesti jäljitellyt kultaesineet oikeista. Vain viimemainitut houkuttelivat minua. Isän ankarinkin kuritus oli turha tätä synnynnäistä himoa vastaan. Saadakseni käsitellä kultaa ja jalokiviä opettelin kultasepänammatin. Minä työskentelin kuumeentapaisella innolla ja minusta tuli pian etevin mestari alallani. Ja nyt alkoi ajanjakso, jolloin siihen saakka hillitty synnynnäinen vietti purkautui väkivaltaisena esiin ja kasvoi kaikki tuhoavaksi voimaksi. Kun olin valmistanut ja luovuttanut tilaajalle jonkun taidetakeen, valtasi minut levottomuus, toivottomuus, joka riisti minulta unen, terveyden ja elämänhalun. Henkilö, jolle olin valmistanut jonkun teoksen, kummitteli yötä päivää silmieni edessä koristettuna minun valmistamallani esineellä, ja salaperäinen ääni kuiskasi korvaani: Sehän on sinun, sehän on sinun, ota vaan, mitäpä kuollut tekee jalokivillä! — Silloin rupesin vihdoin varkaaksi. Minulla oli vapaa pääsy ylhäisten taloihin, käytin nopeasti jokaista tilaisuutta hyväkseni, mikään lukko ei voinut vastustaa minun taitavuuttani ja pian oli valmistamani koriste jälleen hallussani.