"Mutta tämäkään ei enää tyynnyttänyt levottomuuttani. Tuo kamala ääni kuului yhä korvissani, se pilkkasi minua huutaen: oi, voi, sinun koristettasi kantaa kuollut! — Huomaamattani aloin suunnattomasti vihata niitä, joille valmistin koristeita. Vieläpä sydämeni syvyydessä aloin tuntea murhanhimoa, joka saattoi minut vapisemaan.
"Siihen aikaan ostin tämän talon. Olin sopinut omistajan kanssa kauppahinnasta, istuimme juuri tässä huoneessa tyytyväisinä kaupan syntymisestä ja joimme pullon viiniä. Oli jo yö käsissä, minä aioin nousta lähteäkseni, silloin lausui myyjä:
"'Kuulkaapas, mestari René, ennen kuin menette, täytyy minun tutustuttaa teidät tämän talon salaisuuteen.'
"Näin sanottuaan avasi hän tuon seinään liitetyn kaapin, työnsi takaseinän syrjään, astui pieneen huoneeseen, kumartui ja nosti ylös lattialuukun. Jyrkkiä kapeita portaita astuimme alas, saavuimme kapealle portille, jonka hän avasi, ja astuimme ulko-ilmaan, talon pihamaalle. Vanha herra meni nyt pihamuurin luo, painoi erästä vain vähän muurista ulkonevaa rautaa ja heti avautui kappale muuria muodostaen aukon, josta ihminen mukavasti voi pujahtaa kadun puolelle. Sinun, Olivier, pitää kerran saada nähdä tämä sukkela laitos, jonka luultavasti tässä talossa muinoin sijainneen luostarin viekkaat munkit ovat teettäneet voidakseen salaa hiipiä ulos ja sisälle. Se on puukappale, joka ainoastaan päältä on rapattu ja valkaistu ja jonka kadunpuoleiseen sivuun on kiinnitetty kuvapatsas, sekin vain puuta, mutta aivan kiven näköinen. Tämä puukappale ja siihen kiinnitetty kuvapatsas kiertyvät muurin sisään kätketyillä saranoilla.
"Mielessäni syntyi hämäriä ajatuksia, kun näin tämän laitoksen, minusta tuntui, kuin tämä kaikki olisi ollut valmistusta tekoihin, jotka vielä olivat minulle salaisuus. Olin juuri tehnyt eräälle hoviherralle kallisarvoisen koristeen, jonka hän aikoi lahjoittaa eräälle oopperatanssijattarelle. Kiusaaja ei jättänyt minua, haamu seurasi minua yhä, saatana kuiskutteli korvaani.
"Muutin taloon. Tuskanhikeä valuen kimmurtelen yöllä unettomana vuoteellani. Näen hengessä tuon miehen hiipivän tanssijattaren luokse minun tekemäni koriste mukanaan. Raivostuneena hypähdän ylös, heitän vaipan hartioilleni, astun salaisia portaita alas ja läpi muurin Nicaisekadulle. Hän saapuu, minä hyökkään hänen kimppuunsa, hän huudahtaa, mutta tarttuen häneen takaapäin isken tikarin hänen sydämeensä — koriste on minun!
"Tämän tehtyäni tunnen sielussani sellaista rauhaa ja tyytyväisyyttä, jota en koskaan ennen ollut tuntenut. Haamu oli kadonnut, saatanan ääni vaikeni. Nyt tiesin, mitä paha tähteni tahtoi. Minun täytyi totella sitä tai menehtyä!
"Nyt sinä käsität koko minun toimintani ja elämäni, Olivier! Älä luule, että minulta sen vuoksi, että teen, mitä en voi olla tekemättä, puuttuu kokonaan ihmisluonteelle ominainen säälin- ja armeliaisuuden tunne. Tiedäthän, kuinka vaikea minun on luovuttaa käsistäni valmis koriste, kuinka en ollenkaan valmista mitään useille henkilöille, joita en mistään hinnasta tahdo tappaa."
Näin puhuttuaan vei Cardillac minut tuohon salaiseen holvikammioon ja näytti minulle koko jalokivivarastonsa. Kuninkaallakaan ei ole rikkaampaa aarretta. Jokaiseen koristeeseen oli kiinnitetty pieni lappu, johon oli merkitty, kenelle koriste oli valmistettu, milloin se oli saatu varkauden, ryöväyksen tai murhan kautta.
"Hääpäivänäsi, — lausui Cardillac kolkosti ja juhlallisesti, — hääpäivänäsi saat sinä, Olivier, käsi ristiinnaulitun kuvalla vannoa minulle pyhän valan luvaten, että niin pian kuin minä olen kuollut, hävität kaikki nämä rikkaudet tuhaksi keinoilla, jotka sinulle myöhemmin ilmoitan. En tahdo, että kukaan ihmisolento, kaikista vähimmän Madelon ja sinä saisitte haltuunne tämän verellä ostetun aarteen."