Nyt oli siis käännyttävä kuninkaan puoleen, mutta se oli sangen vaikea tehtävä, sillä kuningas, joka piti Brussonia yksin sinä kamalana ryöstömurhaajana, joka niin pitkät ajat oli pitänyt koko Parisia pelon ja kauhun vallassa, tunsi häntä kohtaan niin suurta inhoa, että jos joku sanallakaan muistutti tuosta kuuluisasta jutusta, leimahti hänessä mitä ankarin viha.
Pysyen uskollisena periaatteellensa olla koskaan puhumatta kuninkaalle epämiellyttävistä asioista, kieltäytyi Maintenon jyrkästi välittäjäntoimesta. Brussonin kohtalo oli siis kokonaan neiti Scuderin kädessä. Pitkän miettimisen jälkeen teki hän päätöksensä ja pani sen nopeasti täytäntöön. Hän pukeutui mustaan silkkipukuun, koristi itsensä Cardillacin kallisarvoisilla lahjoilla, ripusti pitkän, mustan harson päähänsä ja ilmestyi tässä asussa markiisitar Maintenonin huoneistoon juuri siihen aikaan kuin kuningas oleskeli siellä. Neiti Scuderin jalo ulkomuoto herätti näissä pukimissa suurta kunnioitusta kaikissa ja kun hän astui markiisitar Maintenonin asuntoon, nousi kuningaskin kummastuneena ja tuli häntä vastaan. Kaulakoristeen ja rannerenkaiden kallisarvoiset timantit välähtivät nyt kuninkaan silmissä ja hän huudahti:
— Taivaan nimessä, nehän ovat Cardillacin valmistamat koristeet! — Ja kääntyen sitten markiisittaren puoleen lisäsi kuningas hymyillen:
— Katsokaa, rouva markiisitar, kuinka kaunis morsiamemme suree sulhastaan.
— Ah, armollinen herra, — puuttui neiti Scuderi puheeseen ikäänkuin jatkaen pilantekoa, — kuinka sopisi surevan morsiamen koristaa itsensä näin loistavasti? Ei, olen jo aikoja sitten jättänyt tuon kultasepän, enkä enää ajattelisi häntä, jollei mieleeni aina muistuisi se vastenmielinen kuva, kun näin häntä murhattuna kannettavan ohitseni.
— Kuinka sanotte, — kysyi kuningas, kuinka? Oletteko nähnyt tuon onnettoman?
Neiti Scuderi kertoi nyt lyhyesti, kuinka hän sattumalta oli osunut Cardillacin talon edustalle juuri kun hänen murhansa oli huomattu. (Brussonista ei neiti vielä maininnut mitään.) Hän kuvasi Madelonin suurta surua, mainitsi, kuinka syvän vaikutuksen tämä viaton lapsi häneen teki ja kuinka hän kansanjoukon osoittaessa suosiotaan oli pelastanut onnettoman tyttö-raukan Desgraisin käsistä. Yhä suuremmalla mielenkiinnolla kuvasi hän sitten kohtauksensa Regnien, Desgraisin ja lopuksi Brussonin kanssa. Neiti Scuderin eloisa ja innostusta hehkuva kuvaus tempasi kuninkaan mukaansa, niin ettei tämä edes huomannut, että puhe oli hänen inhoamansa Brussonin ilettävästä jutusta. Kuningas ei voinut lausua sanaakaan, hänen sisäistä liikutustansa ilmaisi silloin tällöin vain pieni huudahtus. Aivan hämmästyneenä kuulemastaan ei hän vielä ennättänyt tointua, kun neiti Scuderi äkkiä polvistui hänen eteensä ja rukoili armoa Olivier Brussonille.
— Mitä te teette, — huudahti kuningas, tarttuen häneen molemmin käsin ja pakoittaen hänet istumaan, — mitä te teette, neiti! Te yllätätte minut omituisella tavalla! Se oli kauhea kertomus! Mutta kuka takaa Brussonin satumaisen kertomuksen todenmukaisuuden?
Neiti Scuderi huudahti kiihkeästi:
— Kreivi Miossensin todistus, tutkimus Cardillacin talossa, sisäinen vakaumus — ah, Madelonin puhdas sydän, joka näki Brussonissa yhtä suurta puhtautta ja hyvettä!