Neiti Scuderi puhkesi nyt vihdoin puhumaan lausuen hehkuvin sanoin kiitoksensa kuninkaalle, mutta tämä keskeytti hänet sanoen, että kotona neiti Scuderia odotti lämpimämmät kiitokset, kuin kuningas voi häneltä vaatia, sillä tällä hetkellä onnellinen Olivier varmaankin jo syleili Madeloniansa. Kuningas lopetti puheensa seuraavin sanoin:
— Bontems maksaa teille 100 louisdoria, antakaa ne minun puolestani morsiuslahjaksi pikku Madelonille. Menköön hän naimisiin Brussonin kanssa, joka tosin ei ollenkaan ansaitse sellaista onnea, mutta sen jälkeen on molempien lähdettävä Parisista. Se on tahtoni.
Martinière tuli ovella neiti Scuderia vastaan, häntä seurasi Baptiste, molemmat ilosta loistavin kasvoin, riemuiten ja huutaen: Hän on täällä, hän on vapaa! Voi noita onnellisia nuoria ihmisiä!
Onnellinen pari lankesi Scuderin jalkojen juureen.
— Oi, tiesinhän, että te, vain te voitte pelastaa puolisoni! — huudahti Madelon.
— Luottamukseni teihin, armas äiti, oli lannistumaton! — huudahti
Olivier.
Molemmat suutelivat neiti Scuderin käsiä vuodattaen kuumia kyyneleitä. Sitten syleilivät he taas toisiaan ja vakuuttivat, että tämän hetken ääretön onni korvasi kaikki menneiden päivien suuret kärsimykset. Ja he vannoivat ikuista uskollisuutta toisillensa. Vain kuolema oli heidät eroittava.
Muutaman päivän perästä vahvistettiin heidän liittonsa papinsiunauksella. Vaikka kuningas ei olisikaan käskenyt heitä poistumaan Parisista, ei Brusson missään tapauksessa olisi voinut jäädä kaupunkiin, jossa kaikki muistutti hänelle Cardillacin hirmutöiden kauheita aikoja, jossa sattuma voi saattaa ilmi hänen ikävän salaisuutensa, jonka jo nyt useammat henkilöt tunsivat, ja ainaiseksi turmella hänen rauhallisen elämänsä. Kohta häiden jälkeen matkusti hän, neiti Scuderin siunausten saattamana, nuoren vaimonsa kanssa Genèveen. Käyttäen hyväkseen Madelonin runsaita myötäjäisiä, ollen itse taitava ammatissaan sekä kaikin puolin kunnon kansalainen, hankki hän siellä perheelleen onnellisen ja huolettoman toimeentulon. Hän toteutti kaikki ne toiveet, jotka niin katkerasti olivat pettäneet hänen isänsä.
Noin vuosi sen jälkeen, kun Brusson perheineen oli matkustanut Parisista, julkaistiin Parisin arkkipiispan Harloy de Chanvalonin ja parlamenttiasianajaja Pierre Arnaud d'Andillyn allekirjoittama virallinen tiedonanto, jossa ilmoitettiin, että eräs katuvainen syntinen oli rippisalaisuuden nojalla luovuttanut kirkolle rikkaan kokoelman ryöstettyjä jalokiviä ja kultaesineitä. Kaikkia niitä, joilta ennen vuoden 1680 loppua oli ryövätty kulta- ja jalokivikoristeita, pyydettiin ilmoittautumaan asianajaja Andillyn luona, jolta he voivat periä menettämänsä esineet, jos voivat antaa tarkan kuvauksen niiden laadusta sekä muuten todistaa olevansa asianomaisen koristeen oikeita omistajia. Monet Cardillacin uhreista, jotka olivat päässeet hengissä hänen käsistään, saapuivat vähitellen asianajajan luokse ja saivat häneltä suureksi ihmeekseen ryöstetyt kalleutensa takaisin. Ne arvoesineet, joille omistajaa ei löytynyt, joutuivat St. Eustachen kirkon rahastolle.