Toinnuttuaan kauhustaan kertoi Martinière, mitä oli tapahtunut. Molemmat menivät sitten eteiseen ja löysivät sammutetun kynttilän lattialta, jonne tuo outo mies oli sen paetessaan heittänyt.
— On aivan varmaa, lausui Baptiste, että hän aikoi ryövätä ehkäpä murhatakin neitimme. Mies tiesi, kuten olette kertoneet, että te olitte kahden kesken neidin kanssa, jopa senkin, että neiti vielä valvoi kirjoituspöytänsä ääressä. Hän oli varmaankin yksi noista lurjuksista ja heittiöistä, jotka tunkeutuvat ihmisten asuntoihin urkkien tietoonsa kaikki, mitä tarvitsevat pirullisia juoniaan toteuttaakseen. Ja tuon pienen rasian, rouva Martinière, sen heitämme luullakseni Seine-virran syvimpään poukamaan. Kukapa takaa, ettei joku kirottu paholainen väijy hyvän neitimme henkeä ja ettei hän avatessaan laatikon kaadu kuolleena maahan, kuten vanha markiisi de Tournay avatessaan tuntemattoman kädestä saamansa kirjeen! —
Kauan neuvoteltuaan päättivät uskolliset palvelijat lopulta kertoa seuraavana aamuna neidille juurtajaksain koko tapahtuman ja antaa hänelle tuon salaperäisen rasian, joka voitiin ehkä avata suurella varovaisuudella. Molemmat harkitsivat tarkoin jokaista seikkaa tuon epäilyttävän muukalaisen esiintymisessä ja arvelivat, että kysymyksessä oli varmaankin joku salaisuus, jota he eivät voineet ominpäin ratkaista, vaan joka oli jätettävä neidin paljastettavaksi.
* * * * *
Baptisten pelko oli täysin oikeutettu. Juuri siihen aikaan oli Parisi mitä julmimpien hirmutöiden näyttämönä, juuri siihen aikaan oli eräs pirullinen keksintö antanut helvetin voimille mitä helpoimmat keinot niiden suorittamiseen.
Eräs saksalainen apteekkari Glaser, aikansa paras kemisti, harrasti, kuten hänen tieteensä edustajat tavallisesti, alkemistisiä kokeita. Hän oli päättänyt keksiä viisaidenkiven. Häneen liittyi eräs italialainen nimeltä Exili. Mutta viimemainitulle oli kullantekotaito ainoastaan tekosyynä. Hän tahtoi vain oppia sekoittamaan, keittämään ja sublimoimaan niitä myrkkyaineita, joista Glaser toivoi löytävänsä onnensa, ja hän onnistuikin vihdoin valmistamaan hienon myrkyn, joka ollen hajuton ja mauton tappoi joko heti paikalla tai kuoletti hitaasti jättämättä ihmisruumiiseen minkäänlaisia merkkejä. Lääkärien tieto ja taito oli näin ollen avuton tätä myrkkyä vastaan ja he pitivätkin sen aiheuttamia kuolemantapauksia luonnollisten syiden seurauksena.
Mutta vaikka Exili toimi mitä suurimmalla varovaisuudella, alettiin häntä kuitenkin epäillä myrkynmyynnistä ja hänet suljettiin Bastilleen [Parisin tunnettu vankila]. Samaan koppiin suljettiin pian sen jälkeen kapteeni Godin de Sainte Croix. Viimemainitulla oli kauan ollut markiisitar de Brinvillierin kanssa rakkaussuhde, joka oli häpeäksi koko Brinvillierin perheelle, mutta kun markiisi pysyi välinpitämättömänä puolisonsa rikollisuuteen nähden, katsoi markiisittaren isä, Parisin sivililuutnantti Dreux d'Aubray, olevansa pakoitettu erottamaan tämän rikollisen parin vangituttamalla kapteeni Sainte Croixin. Tämä oli intohimoinen, turmeltunut, tekopyhä ja jo nuoruudestaan saakka taipuvainen kaikellaisiin paheisiin, mustasukkainen ja raivoon saakka kostonhimoinen. Exilin pirullinen salaisuus oli hänelle hyvin tervetullut, sillä se antoi hänelle keinon tuhota kaikki vihamiehensä. Hänestä tuli Exilin innokas oppilas ja pian hän oli opettajansa veroinen myrkynvalmistustaidossa, niin että hän Bastillesta päästyään voi toimia täysin itsenäisesti.
Markiisitar Brinvillier oli turmeltunut nainen, mutta Sainte Croixin vaikutuksen alaisena hänestä tuli kerrassaan hirviö. Rakastajansa yllytyksestä hän myrkytti ensin isänsä, jonka luona hän asui teeskennellen häntä kohtaan tyttären hellyyttä, sitten molemmat veljensä sekä lopuksi sisarensa. Isänsä hän murhasi kostosta, veljensä ja sisarensa saadakseen heidän suuren perintönsä.
On olemassa useita esimerkkejä siitä, kuinka tällainen rikollisuus voi muuttua vastustamattomaksi intohimoksi. Ilman mitään tarkoitusta, pelkästä murhanhalusta, kuten kemisti tekee kokeita huvikseen, ovat myrkkymurhaajat usein surmanneet ihmisiä, joiden elämästä tai kuolemasta heille ei voinut olla vähintäkään hyötyä tahi vahinkoa.
Kun hotelli Dieu'ssa kerran kuoli äkkiä useita köyhiä, alettiin myöhemmin epäillä, että ne leivät, joita markiisitar Brinvillier tavallisesti joka viikko jakoi siellä köyhille, jotta ihmiset olisivat pitäneet häntä hurskauden ja hyväntekeväisyyden perikuvana, olivat myrkytettyjä. Varmaa on ainakin, että hän tarjosi kerran vierailleen myrkytettyjä leivoksia. Ritari du Guet ja useat muut henkilöt joutuivat tämän helvetillisen aterian uhreiksi.