Sainte Croix ja hänen apurinsa Chaussée ja Brinvillier osasivat kauan aikaa verhota kamalat tekonsa läpinäkymättömään salaperäisyyden vaippaan. Mutta suurinkaan viekkaus ei voi pelastaa rikollisia ihmisiä taivaan ikuisten valtain tuomiosta, joka kohtaa heitä useimmiten jo täällä maan päällä.
Sainte Croix'in valmistamat myrkyt olivat niin hienoja, että jos myrkkyjauho (poudre de succession, kuten parisilaiset sitä nimittivät) oli valmistettaessa avonaisessa astiassa, voi yksi ainoa hengähdys tuottaa silmänräpäyksessä kuoleman. Työskennellessään piti Sainte Croix sen tähden hienosta lasista valmistettua naamiota kasvoillaan. Kun hän eräänä päivänä sekoitti juuri valmistamaansa myrkkypulveria pitkäkaulaisessa laboratoriopullossa, putosi naamio vahingossa hänen kasvoiltaan ja hän kaatui heti kuolleena maahan temmattuaan siemauksen myrkkytomua keuhkoihinsa. Kun hän kuoli perillisettömänä, riensivät oikeusviranomaiset ottamaan hänen omaisuuttaan takavarikkoon. Eräästä laatikosta löydettiin tällöin täydellinen myrkkyvarasto, jota Sainte Croix oli käyttänyt pirullisiin tarkoituksiinsa, mutta samalla löydettiin myöskin markiisitar Brinvillierin kirjeet, joista hänen rikollisuutensa kävi selvästi ilmi. Markiisitar onnistui kuitenkin pakenemaan belgialaiseen kaupunkiin Liègeen, jossa hän sulkeutui erääseen luostariin. Parisin poliisilaitoksen virkamies Desgrais lähetettiin ajamaan häntä takaa. Munkin valepuvussa saapui hän luostariin, onnistui solmimaan salaisen rakkaussuhteen tämän kamalan naisen kanssa ja houkutteli hänet erääseen kaupungin yksinäiseen puistoon. Mutta tuskin oli markiisitar saapunut kohtauspaikalle, kun Desgrais'in apulaiset ympäröivät hänet, tuo hengellinen rakastaja muuttui äkkiä poliisivirkamieheksi ja pakotti hänet nousemaan puiston reunassa odottaviin vaunuihin, jotka poliisimiesten vartioimina lähtivät nyt kiitämään suoraa päätä Parisia kohti. Chaussée oli jo aikaisemmin mestattu, markiisitar Brinvillier sai nyt kärsiä saman kuoleman, jonka jälkeen hänen ruumiinsa poltettiin ja tuhka sirotettiin tuuleen.
Koko Parisi huokasi nyt helpotuksesta, kun nuo ihmishirviöt, jotka voivat rankaisematta tähdätä salaisen murha-aseen niin vihamiestä kuin ystävääkin kohti, oli saatettu pois maailmasta. Pian saatiin kuitenkin kokea, että kirotun Sainte Croixin kamala taito oli siirtynyt perintönä jollekin tuntemattomalle. Kuin näkymätön haamu hiipi murhanenkeli suljetumpiinkin seurapiireihin, joita ainoastaan sukulaisuus, rakkaus ja ystävyys voivat muodostaa, ja iski varmasti ja nopeasti onnettomiin uhreihinsa. Henkilö, joka tänään oli kukoistava kuin itse terveys, horjui jo huomenna sairaana ja kuihtuvana eikä mikään lääkärintaito voinut pelastaa häntä varmasta kuolemasta. Rikkaus, hyväpalkkainen virka, kaunis, nuori vaimo — kaikki nämä olivat riittäviä syitä murhaajan vainohimolle. Mitä tuskallisin epäluulo ratkoi pyhimmätkin siteet. Aviomies pelkäsi vaimoansa, isä poikaansa, sisar veljeänsä. Koskemattomiksi jäivät ruuat ja viinit aterioilla, joita ystävät toisilleen tarjosivat, ja missä ennen ilo ja leikki vallitsivat, vainusivat nyt kauhuiset katseet valepukuista murhaajaa. Perheenisien nähtiin ostavan elintarpeita kaupungin syrjäisimmistä seuduista ja valmistavan niitä omin neuvoin jossakin likaisessa ravintolakeittiössä, peläten kotonansa väijyvää vaaraa. Ja kumminkin oli usein suurinkin varovaisuus turhaa.
Hillitäkseen tätä yhä vain lisääntyvää kurittomuutta asetti kuningas erityisen tuomioistuimen, joka sai tehtäväkseen yksinomaan näiden salaperäisten rikosten tutkimisen ja tuomitsemisen. Tämä tuomioistuin — n.s. Chambre ardente — piti istuntojaan Bastillen läheisyydessä ja sen puheenjohtajana toimi ankaruudestaan tunnettu Regnie. Kauan aikaa olivat Regnien innokkaat ponnistukset turhia, vaikka viekas Desgrais sai tehtäväkseen tutkia Parisin salaisimmatkin rikoksenpesäpaikat.
Saint Germainin esikaupungissa asui eräs vanha nainen, Voisin nimeltään, joka harjoitti ennustamista ja henkien manausta. Apulaistensa Sagen ja Vigoureuxin avulla hän osasi herättää pelkoa ja hämmästystä sellaisissakin henkilöissä, joita muuten ei juuri voitu sanoa heikoiksi tai herkkäuskoisiksi. Mutta eipä siinä kyllin. Ollen Exilin oppilas, kuten Croix, valmisti hänkin tuota hienoa, hajutonta ja mautonta myrkkyä ja auttoi halpamaisia poikia pääsemään tavallista aikaisemmin käsiksi isänperintöön, turmeltuneita vaimoja saamaan nuorempia puolisoita. Desgrais pääsi hänen salaisuutensa perille, hän tunnusti kaikki, Chambre ardente tuomitsi hänet roviolla poltettavaksi ja hän kärsi tämän rangaistuksen Grève-torilla. Hänen asunnostaan löydettiin luettelo niistä henkilöistä, jotka olivat käyttäneet hänen apuaan. Mestaus seurasi nyt toistaan ja monet korkea-arvoiset henkilöt joutuivat raskaan epäluulon alaisiksi. Niinpä luultiin, että kardinali Bonzy oli saanut vaimo Voisinilta keinon, jonka avulla hän lyhyessä ajassa toimitti manalaan kaikki ne henkilöt, joille hänen Narbonnen arkkipiispana täytyi maksaa eläkettä. Niinpä syytettiin Bouillonin herttuatarta ja Soissons'in kreivitärtä, joiden nimet löydettiin mainitusta luettelosta, suhteista tuohon pirulliseen naiseen eikä edes François Henri de Montmorencia, Luxemburgin herttuata, valtakunnan pääriä ja marsalkkaa säästetty. Peloittava chambre ardente vainosi häntäkin. Hän saapui itse vapaaehtoisesti Bastillen vankilaan, jossa hänet suljettiin kuusi jalkaa pitkään komeroon. Kuukausia kului, ennen kuin saatiin täysin selville, että herttuan rikos ei ollut rangaistava. Hän oli kerran tilannut Sagelta ennustuspeilin.
Chambre ardenten puheenjohtajan Regnien sokea into vei toiselta puolen väkivaltaisuuksiin ja julmuuksiin. Tuomioistuin sai kerrassaan inkvisitsionin luonteen. Pieninkin epäluulo oli riittävä aihe mitä ankarimpaan vankeuteen ja vain sattuma pelasti usein viattoman kuolemantuomiosta. Sen ohessa oli Regnie julmannäköinen ja luonteeltaan viekas, niin että hän joutui pian kaikkien niiden vihoihin, joiden kostajana tahi suojelijana hänen tuli olla. Kun hän kuulustellessaan Bouillonin herttuatarta kysyi häneltä, oliko hän nähnyt paholaista, vastasi herttuatar: Luulen näkeväni hänet tällä hetkellä!
Sillä välin kun sekä syyllisten että epäluulonalaisten veri virtanaan vuosi Grève-torilla, ja salaperäiset myrkkymurhat vihdoin alkoivat käydä yhä harvinaisemmiksi, ilmaantui pian toisenlaatuinen vitsaus, joka levitti ympärilleen uutta kauhua. Joku rosvojoukko näytti päättäneen koota kaikki jalokivet huostaansa. Niin pian kuin joku oli ostanut kallisarvoisen koristeen, katosi se käsittämättömällä tavalla, vaikka sitä kuinka olisi säilytetty. Mutta vielä pahempi oli, että jokainen, joka vain uskalsi iltaisin pitää jalokiviä mukanaan, joutui avoimella kadulla tai talojen pimeissä käytävissä ryövärien käsiin, vieläpä usein menetti henkensä salamurhaajan käden kautta. Ne, jotka tällaisesta seikkailusta pääsivät hengissä, kertoivat saaneensa päähänsä nyrkiniskun ja kaatuneensa kuin salaman iskeminä maahan, ja kun he sitten heräsivät tainnoksista, huomasivat he olevansa aivan toisessa paikassa ja putipuhtaaksi ryöstettynä. Murhatuilla, joita melkein joka aamu löydettiin kaduilta ja käytävistä, oli kaikilla sama kuolettava haava, tikarinpisto sydämessä. Lääkärien lausunnon mukaan oli tällainen pisto niin nopeasti ja varmasti tappava, että haavoittunut kaatui varmaankin ääntä päästämättä maahan.
Kukapa Ludvig XIV:n loistavassa hovissa ei olisi ollut kietoutunut salaisiin rakkaussuhteisiin ja hiipinyt myöhään yöllä rakastettunsa luokse vieden usein kallisarvoisia lahjoja mukanaan. Mutta ikäänkuin nuo rosvot olisivat olleet henkien kanssa liitossa, niin tarkoin he tiesivät, milloin tällainen lemmenkohtaus tapahtui. Usein ei onneton rakastaja ennättänyt edes sen talon luo, jossa hän toivoi saavansa nauttia lemmenriemua, usein kaatui hän portaille, vieläpä rakastettunsa oven eteen, josta tämä sitten löysi hänen verisen ruumiinsa.
Turhaan vangitutti Parisin poliisiministeri Argenson kaikki vähänkin epäilyttävät henkilöt kaupungissa, turhaan raivosi Regnie koettaen pakoittaa uhrejaan tunnustamaan, turhaan lisättiin vartioita ja sotilaspatrulleja, ilkityöntekijäin jälkiä oli mahdoton löytää. Ainoastaan sellaiset varokeinot kuin olla hampaisiin saakka asestettuna ja antaa palvelijan kantaa lyhtyä edessään, takasivat jossain määrin kulkijan turvallisuuden, mutta usein tapahtui, että nuo konnat peloittivat kiviä heittämällä palvelijat pakenemaan ja murhasivat ja ryöstivät samassa silmänräpäyksessä heidän herransa.
Huomiota herätti myöskin se seikka, että vaikka kaikkialla, missä vain jalokivikauppaa harjoitettiin tai luultiin harjoitettavan, pidettiin ankaraa valvontaa ja toimitettiin tarkkoja tutkimuksia, ei pienintäkään ryöstetyistä kalleuksista ilmestynyt kauppaan, joten tältäkään taholta ei löydetty mitään jälkiä, jotka olisivat voineet johtaa rikollisten ilmisaamiseen.