Ja niin oli todellakin käynyt. Ahne Hiirikuningas ei ollut oikein mieltynyt mantelisokuriin, mutta hän oli nakerrellut sitä terävillä hampaillaan, ja se oli heitettävä pois. Maria ei välittänyt vähääkään makeisistaan, vaan iloitsi sen sijaan sydämestään, sillä hän arveli, että Pähkinänrusentaja oli nyt pelastettu.
Mutta kylläpä hän pelästyi, kun seuraavana yönä kuului vikinää ja vinkunaa aivan hänen korvansa juuresta. Se oli taaskin Hiirikuningas, ja hänen silmänsä säkenöivät yhä inhottavampina kuin edellisenä yönä, yhä ilkeämmin sähisi hän hampaittensa välistä:
"Tänne makeisnukkesi sun — makeises kaikki ovat nyt mun — Pähkinänsärkijää purasen muuten — hakkaan sun ystäväs palahan kuuteen", ja näin sanoen loikkasi Hiirikuningas jälleen tiehensä.
Maria oli kovin huolissaan. Hän meni seuraavana aamuna kaapille ja katseli kaihomielisesti pieniä sokurileivosnukkejaan. Mutta hänen suruaan ei saata ihmetelläkään, sillä tuskin voit uskoa, tarkkaavainen kuulijattareni, kuinka ihania pieniä sokerileivos-olentoja Maria Stahlbaum omisti. Lukuunottamatta somaa paimenpoikaa ja -tyttöä, jotka vartioivat valkeata lammaslaumaa, iloisen pienen koiran hyppiessä edestakaisin, kuljeskeli kaksi kirjeenkantajaa kirje kädessä. Ja neljä kaunista paria hyvin puettuja poikia ja somasti vaatetettuja tyttöjä keinui venäläisessä kiikussa. Muutamien tanssijoiden takana seisoi sitäpaitsi arentimies Feldkümmel Orleansin Neitsyen kanssa, joihin Maria ei pannut mitään erikoista arvoa, mutta kaukana nurkassa oli pieni punaposkinen lapsi, lemmikkinukke. Kyyneleet valuivat Marian silmistä:
"Voi", huudahti hän kääntyen Pähkinänrusentajan puoleen, "rakas herra Drosselmeier, kuinka paljon olisinkaan valmis uhraamaan teidän pelastukseksenne; mutta tämä on kuitenkin sangen vaikeata!"
Pähkinänrusentaja näytti kuitenkin niin surkealta, että Maria päätti uhrata kaikki, etenkin kun hän kuvitteli mielessään, miten Hiirikuningas seitsemine kitoineen nielaisisi onnettoman nuorukaisen. Illan tullen asetti hän siksi kaikki pienet sokerinukkensa kaapinreunalle, kuten ennen muut makeisensa. Hän suuteli paimenpoikaa ja -tyttöä ja lampaita ja toi viimeiseksi nurkasta lemmikkinsä, pienen punaposkisen sokerileivos-lapsosen, jonka hän kuitenkin asetti kauas hämärän varjoon. Arentimies Feldkümmel ja Orleansin Neitsyt saivat seistä eturivissä.
"Ei, tämähän on vallan hullua", huudahti lääkintäneuvoksetar seuraavana aamuna, "lasikaapissa asustaa varmastikin suuri ilkeä hiiri, sillä kaikki Marian kauniit sokurinuket ovat nakerretut ja rikkinäiset."
Maria ei voinut tosiaankaan pidättää kyyneleitään, mutta hän hymyili kuitenkin pian jälleen, sillä hän ajatteli:
"Mitä se tekee? Onhan Pähkinänrusentaja pelastettu!"
Illalla, kun äiti kertoi hovioikeudenneuvokselle mitä pahaa hiiri oli tehnyt lasten lasikaapissa, lausui lääkintäneuvos: