"On inhottavaa, että emme voi päästä noista elävistä, jotka temmeltävät lasikaapissa ja pureskelevat Marian sokeriukkoja."
"Pyh", sanoi Fritz iloisesti, "alakerran leipurilla on oivallinen harmaa lähetystöneuvos, haen sen tänne. Se herra ryhtyy kyllä asiaan ja purasee hiiren niskat nurin, olkoonpa se sitten itse rouva Hiireläinen tai hänen poikansa hiirikuningas."
"Voi", lisäsi lääkintäneuvoksetar nauraen, "se hyppii pitkin tuoleja ja pöytiä, vetää lattialle lasit ja kupit ja tekee kaikenlaista muuta pahaa".
"Eikö mitä", vastasi Fritz, "leipurin lähetystöneuvos on taitava herra, minä vain toivoisin, että osaisin kävellä terävällä katonharjalla yhtä sirosti kuin hän".
"Mutta ei vaan kissaa yöksi, jos saan luvan pyytää", rukoili Louisa, joka ei voinut sietää kissoja.
"Oikeastaan", lausui Iääkintäneuvos, "oikeastaan on Fritz oikeassa. Voimmehan kuitenkin sitäpaitsi asettaa loukun. Eikö meillä ole loukkuja?"
"Sellaisen osaa setä Drosselmeier tehdä paremmin kuin kukaan muu, hänhän on keksinyt loukut", huudahti Fritz.
Kaikki nauroivat, ja sitten kun lääkintäneuvoksetar oli vakuuttanut, että koko talossa ei ollut loukkua, ilmoitti hovioikeudenneuvos, että hänellä oli niitä useita, ja hän käski heti paikalla tuoda oikein komean loukun kotoaan.
Hovioikeudenneuvoksen satu kovasta pähkinästä muuttui nyt Fritzin ja Marian mielikuvituksessa aivan yhtäkkiä todelliseen elämään. Kun keittäjä paahtoi silavan, vapisi Maria ja lausui kunnon Doralle, ajatellen satua ja kaikkia merkillisiä tapahtumia:
"Voi, rouva kuningatar, varokaa vain rouva Hiireläistä ja hänen perhettään."