Mutta Fritz veti miekkansa esiin ja huudahti:
"Niin, jospa he vain tulevat, niin annan heille aimo läimäyksen!"
Mutta kaikki pysyi hiljaisena ja rauhallisena uunin ääressä.
Kun nyt hovioikeudenneuvos sitoi silavan hienoon lankaan ja asetti hiljaisesti loukun lasikaapin viereen, huudahti Fritz:
"Pidä varasi, setä kelloseppä, ettei Hiirikuningas tee sinulle mitään kepposia."
Mutta mitä tapahtui Maria-raukalle seuraavana yönä? Hänen käsivarrellaan tipsutteli jotakin jääkylmää, jokin silitteli inhottavasti hänen poskeaan ja korvanjuuresta kuului vikinää ja vinguntaa. Inhottava Hiirikuningas istui hänen olkapäällään. Veripunaista vaahtoa tippui hänen seitsemästä avoimesta kidastaan ja kitistäen hampaillaan sähisi hän kauhistuneen Marian korvaan:
"Käpälää loukkuun en minä pistä — silavassa mulle ei kärkkymistä — en mene ansaan hinnasta mistään, minulle tuo, minulle tuo — kuvakirjasi nuo — ja pienoinen puku — muutoin suruhun, huoleen huku, — sanonpa sulle siis viimeisen kerran — muutoin vien sulta Pähkinäherran — paloiksi hakkaan ja palaset lentävät toisenkin kerran — hihii — pipii — kvik-kvik."
Taas oli Maria suruissaan ja tuskissaan. Hän näytti aivan kalpealta ja riutuneelta, kun äiti seuraavana aamuna sanoi:
"Ilkeää hiirtä ei ole vielä saatu kiinni", ja hän lisäsi arvellen Marian yhä olevan pahoillaan sokurinukkiensa tähden: "Mutta ole rauhassa, rakas lapseni, me kyllä opetamme sen ilkeän elukan. Jos loukut eivät auta, tuo Fritz tänne harmaan lähetystöneuvoksensa."
Tuskin oli Maria jäänyt yksin arkihuoneeseen, ennenkuin hän kiiruhti lasikaapille ja puhutteli Pähkinänrusentajaa itku kurkussa: